Kola muovautuu jatkuvasti. Sitä on hienoa seurata. Pahin särmä hiotuu jatkuvasti pois. Kuukauden päivät sitten loppui koplaajalle muriseminen. Ei Kola koplaamisesta pidä - todellakaan. Niska jäykkänä se antaa kurkistaa hampaita ja seisoo suolapatsaana paikoillaan. Sen olemus suorastaan karjuu, että "jätä mut rauhaan!" Mutta se mukautuu ja muovautuu. Se suostuu käsiteltäväksi.
Ja jotenkin on myös sellainen tunne, että Kola kestää paremmin kuin aiemmin vieraita ihmisiä lähellään. Treeneissä tänään se meni ihmisten lähelle ja sormet hipoivat Kolan päälakea. Edes pienimmistä eleistä en kyennyt näkemään väistämistä. Kola oli täysin välinpitämätön. Kävipä Kola ihan rapsuteltavanakin täysin vapaaehtoisesti. Ok, Ulla oli kyykistyneenä, mutta joka tapauksessa Kola näytti rennolta ja meni itse lähelle. Tuohon oikeastaan pyrinkin. Kunhan Kola vielä oppii sietämään samalla tavalla päälle kumartuvia ihmisiä, voin ehkä varoivaisesti todeta Kolan olevan tietyiltä osin valmis. Sellainen Kolasta on tarkoitus muovata. Ihmisiä sietävä otus, joka työskentelee emäntänsä kanssa intoa ja iloa puhkuen, pussailee isäntänsä märäksi ja on omien ihmistensä kanssa mitä enimmissä määrin perinteinen seurakoira.
Kolan kanssa työ tosiaan maksaa itsensä takaisin. Koska kukaan muukaan ei kohota kissan häntää kuin kissa itse, niin tässäpä kohotan: Hyvä minä. Olen jaksanut sitkeästi toistaa, toistaa, toistaa, toistaa harjoituksia. Sosiaalistaa, sosiaalistaa, sosiaalistaa, pakottaa Kolan kestämään sosiaalisia tilanteita. Vaatimalla vaatinut ja yrittänyt uudelleen takapakkien jälkeen. Periksi ei anneta! :)
Ja jotenkin on myös sellainen tunne, että Kola kestää paremmin kuin aiemmin vieraita ihmisiä lähellään. Treeneissä tänään se meni ihmisten lähelle ja sormet hipoivat Kolan päälakea. Edes pienimmistä eleistä en kyennyt näkemään väistämistä. Kola oli täysin välinpitämätön. Kävipä Kola ihan rapsuteltavanakin täysin vapaaehtoisesti. Ok, Ulla oli kyykistyneenä, mutta joka tapauksessa Kola näytti rennolta ja meni itse lähelle. Tuohon oikeastaan pyrinkin. Kunhan Kola vielä oppii sietämään samalla tavalla päälle kumartuvia ihmisiä, voin ehkä varoivaisesti todeta Kolan olevan tietyiltä osin valmis. Sellainen Kolasta on tarkoitus muovata. Ihmisiä sietävä otus, joka työskentelee emäntänsä kanssa intoa ja iloa puhkuen, pussailee isäntänsä märäksi ja on omien ihmistensä kanssa mitä enimmissä määrin perinteinen seurakoira.
Kolan kanssa työ tosiaan maksaa itsensä takaisin. Koska kukaan muukaan ei kohota kissan häntää kuin kissa itse, niin tässäpä kohotan: Hyvä minä. Olen jaksanut sitkeästi toistaa, toistaa, toistaa, toistaa harjoituksia. Sosiaalistaa, sosiaalistaa, sosiaalistaa, pakottaa Kolan kestämään sosiaalisia tilanteita. Vaatimalla vaatinut ja yrittänyt uudelleen takapakkien jälkeen. Periksi ei anneta! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti