kolakola

Kukas se siinä?!



















Pikkumies ja vielä pienempi pikkumies. (Taustalla kalsareita. TIEDÄN. pahus)

hiihtolomalainen Kola

Kola oli hoidossa pikkuveljelläni, kun oltiin Matin kanssa Tukholman risteilyllä. Hienosti oli kuulemma oleminen Kolalta sujunut. Se oli tavoilleen uskollisena rakastunut anturoitaan myöten vaaleaan labradorinnoutajanarttuun. Uusi tyttöystävä sai kokea nuoren rakkauden kohteena olon tuskat, sillä Kola lussutti neidin korvat litimäriksi ja venytteli ihania lerppakorvia hellästi hampailla. Eikä tilannetta luonnollisesti auttanut yhtään se, että neiti niin hekumallisesti heilutti lanteitaan ja levisi lattialle x-asentoon esittelemään herkullista vatsaansa Kolalle. Perheen uroslabukka ei nähtävästi ottanut itseensä, vaikka Kola hienovaraisesti (??) yritti voittaa neidin itselleen. Onneksi Kola myös ymmärsi lukea urosta sen verran, että lyhyt mulkaisu sai Kolan tarvittaessa ottamaan muutaman peruutusaskeleen.

Hain Kolan kahden yön kyläilyltä ja menimme jatkamaan lomaa vanhempieni luo. Herra Hitler - 12-vuotias villakoiraukkeli - pitää edelleen tiukkaa kuria ja nuhdetta. Kola kulkee seiniä pitkin ja väistää viimeiseen asti, jotta rähinältä vältyttäisiin. Raukka ei ole tajunnut, että se painaa 8 kiloa enemmän kuin Nalle ja on 10cm korkeampi. Ja 11 vuotta nuorempi. Onneksi se ei ole tajunnut, sillä se olisi Nallen menoa sitten, jos Kola päättäisi nousta barrikadeille.

Jonkinmoisen välirauhan nuo turrikat näyttäisivät silti solmineen, sillä ensimmäistä kertaa koirat mahtuivat samalle matolle päiväunia viettämään.

JAIKS SE NOUSI YLÖS TAIDANPA TÄSTÄ HIPSIÄ POIS JAIKS

Lahdessa oli lunta ja Kola pääsi nauttimaan lumessa ponnahtelusta vielä kertaalleen tälle talvelle. (Tai näin ainakin toivon. Ei lunta enää Espooseen, kitooooos.) Teki oikein hyvää myös Kolalle tämä hiihtoloma. Se joutui harjoittelemaan pois kotoa olemista. Minä puolestani sain varmistusta siitä, että Kola on kuin onkin aika helppoa antaa hoitoon tutuille ihmisille.

TUNNELI!

Alkuminuutit Kolaa jännitti aika paljon. Hirmu monta vierasta ja vierasrotuista koiraa. Ja mikä pahinta, yksi vinttikoira. Kolaa on röykyttänyt kerran vinttariparivaljakko, joten vinttarit eivät ole Kolan rotusuosikkilistalla kovinkaan korkealla. Namit eivät oikein uponneet ja läähätytti. Onneksi sattuman sanelemana olimme viimeisiä, jotka pääsivät kokeilemaan tunnelin läpi juoksemista. Odotteluaikana teetin Kolalle kontaktiharjoituksia ja torstaitokosta tuttuja juttuja. Tämä rauhoitti Kolaa. "Ai tää on tätä", se varmaan ajatteli. Sitten tuli meidän vuoro.

Tarkoitus oli saada koira tulemaan putkesta läpi niin, että kurssin vetäjä pitää koiraa putken toisessa päässä ja omistaja menee toiseen päähän kutsumaan. Kolan silmät paloivat taas punaisina. Se tuijotti epäuskoisena minua putken läpi ja sitä selvästi epäilytti todella vahvasti koko homma. Tokoilu on opettanut kehumaan koiraa häpeilemättä. Niinpä kimitin, kannustin, kimitin ja kannustin. "HYVÄKOLAHYVÄKATOTUUTÄNNEKOLAHYVÄHIENOAHYVÄ!" Ensin yksi varovainen askel putkeen. Peruutus. "Enkä muuten tule." Jatkoin kimittämistä ja kannustamista. Ja sitten Kola päätti uskaltaa. Kynnys oli ylitetty ja tuon jälkeen putkeen menemisessä ei ollut ongelmaa. Kouluttaja kehui, että olin onnistunut hienosti tukemaan koiraani. Jotenkin tässä on ihan vahingossa oppinut rohkaisemaan tuota, kun se kuitenkin on suhteellisen epäileväinen uusissa tilanteissa.

Kokeilimme myös keppejä. Ensimmäisen kokeilun jälkeen Kola hoksasi, että verilettukättä kannattaa vaan sen suuremmin pohtimatta seurata.

Tunnin päätteeksi menimme putken läpi vielä pari kertaa. Harjoittelimme koiran putkeen ohjaamista ja sain pistää oikein kunnolla juoksuksi, että ehdin putken toiseen päähän edes suurin piirtein samaan aikaan Kolan kanssa.

Aika paljon tunnista oli odottelua, mutta uskon ohjaajan olevan oikeassa siinä, että liika toistaminen vie maun koko touhusta ja taukojen aikana koira ehtii työstää suorituksiaan. En kuitenkaan usko, että Kolalle sopisi pelkkä odottelu. Niinpä teetin välillä myös helppoja tokoliikkeitä. Kuusi kahdeksasta tunnille osallistuneesta koirasta touhotti, läähätti ja haukahteli. Minun koirastani ei ainakaan vielä löytynyt salaista turbonappula. Kola ja kurssille osallistuva saluki olivat toista ääripäätä. Ne molemmat tuijottivat hitaasti ympärilleen ja pistivät lopulta pitkäkseen. Minua nauratti kovasti se, miten epäkiinnostuneen näköisiä saluki ja Kola olivat niinä hetkinä, kun piti vain odottaa. Silmät lasittuivat ja aivotoiminta hidastui.

Uskon, että tekee Kolalle tosi hyvää joutua venyttämään uskaltamisen rajoja ja jo nyt putken kanssa saattoi nähdä vilauksen siitä, millä vauhdilla ja innolla Kola ehkä joskus tulevaisuudessa esteitä suorittaa.

..Minun turbokoirani..

hurraa.

Hetken mielijohteesta ilmoitin Kolan viime keskiviikkona agilitykurssille. Tai miten sen nyt ottaa, että mikä on hetken mielijohde ja mikä ei. Kola on siis alunperinkin hankittu harrastuskoiraksi ja yksi taka-ajatuksista on ollut agilitypuuhiin pääseminen. Että sikäli ei ollut kovin hetken tuote tuo kurssille meno. Mutta se oli, että menimme sinne nyt. Olen antanut itseni ymmärtää, että olemme keväällä pääsemässä yhden koirakerhon agilityryhmään. En vain malttanutkaan odottaa sinne asti, vaan ilmoittauduin viiden kerran agilityalkeiskurssille. Ajatuksena oli myös se, että jos agilityryhmään on keväällä joku karsinta, niin meillä olisi vähän etulyöntiasemaa täysin täysin vasta-alkajiin nähden ja kurssille pääsy olisi helpompaa.

Eilen kävin agilitykurssin alustusluennolla. Kouluttaja käytti agilityradasta nimitystä koirien linnanmäki. Ja siltä minustakin tuntuu. Siis että olen viemässä koiraani ensimmäistä kertaa oikein hurvittelemaan ;) Voihan toki olla, ettei Kola pidäkään lajista pätkän vertaa. Mutta jotenkin on silti sellainen kutina, että laji voisi olla juuri meille sopiva. Olen pienestä pitäen pyrkinyt ulkoiluttamaan Kolaa paikoissa, joissa se joutuu harjoittamaan tasapainoaistiaan ja silmä-jalka -yhteistyötä (- eli metsissä ja kallioilla, ei sen kummempaa;) Ja minun silmiini näyttää siltä, että mitä vaihtelevampaa maasto on, mitä enemmän kurveja, kumpuja, kuoppia, juurakoita ja kiviä on, sitä hurjempaa vauhtia Kola sinkoilee pitkin metsää hurmaantuneen näköisenä. Eli se suorittaa tosielämän agilityä aina kun siihen vain suodaan mahdollisuus. Ja nyt minä tarjoan sille mahdollisuutta myös harrastaa tuota kirmailua ja sinkoilua enemmänkin. Jei.

Jännää, jännää, jännää.

bileeeeet!

Kola (Gotcha Daredevil) ja Gotchan muut d-pentueen jäsenet ovat tänään 11kk vanhoja. Aika kuluu ihan hurisemalla, ei voi muuta sanoa.

Tälläinen rontti siitä on jo tullut.


















"Eikö tuo URPO vieläkään tajua, että vihaan kuvattuna olemista..."

hyvää ystävänpäivää!

Kola ja Emppu -korporaatio toivottaa hyvää ystävänpäivää itse kullekin!

Sää ei voisi olla helmikuisempi.

toimintaa ja äksöniä.

Tähän mennessä Kola on ehtinyt käydä pentukurssilla, junnutokossa ja Vesikoirat RY:n torstaitottelevaisuudessa. Ensi sunnuntaina tehdään uusi aluevaltaus, sillä menemme kokeilemaan agilityn maailmaan sukeltamista! Superia!! (Ainakin omistajan mielestä.) Jos keväällä pääsisimme ihan oikeaan agilityryhmäänkin pidempiaikaisesti reenailemaan, niin mikä sen parempaa. Tämä nyt alkava on sellainen viiden kerran pläjäys, että saadaan vähän makua lajista.

On tosi kivaa päästä aktivoimaan Kolaa uudella aika erilaisella tavalla. Ja nähtäväksi jää, saavatko esteet ja puomit koirassa edes vähän lisäsähköisyyttä aikaan. Tuo kun on niin hidashämäläinen, että kiihtymiseen menee puoli elämää...

Kola on omatoimisesti lisännyt elämäänsä ulottuvuuden, kun se on keksinyt alkaa kivuta keittiön tuolille ikkunasta tiirailemaan. Kaikeksi onneksi hommaa ei tarvitse kieltää, sillä vahtivietti ei puske pintaan, vaikka pihalla kävelisi kuka tai mikä. Ainoa miinuspuoli omatoimisuudessa on se, että Kola pääsee penkiltä myös keittiönpöydälle. Niinpä päivänä eräänä löytyi keittiön pöydältä siististi pieniksi paloiksi nakerreltu dvd-boksi.. Nyt tuolit ovat hieman kauempana pöydästä, joten ikkunasta näkee kyllä ulos, mutta pöydälle kapuaminen ei ole enää itsestäänselvän helppoa - joskin mahdollista edelleen.
























(Kuvassa lavastettu tilanne.)

KÄSKY vai käsky?

Kahdeksasta neljään ei mitenkään ole opettajan työpäivän pituus. Se on aivan hirveästi liikaa. Ja silti sitä vaan on pakko jaksaa. Viimeiset tunnit niin ope kuin oppilaatkin vetävät ihan puhtaasti varageneraattorien voimin.

Kaikesta huolimatta suuntasin suoraan ulos Kolan kanssa, kun pääsin kotiin. Pistin Kolan jatkeeksi 20 metriä pyykkinarua. Meno on rentoa, kun tiedän saavani koiran kiinni, vaikka se olisi kauempana. Törmättiin lagottoon, johon Kola osasi suhtautua kiitettävän tyynesti eikä lähtenyt rynnimään lähelle, vaikka olikin kaukana narun päässä. Toki sitten ihan läheltä ohitettaessa piti piipata ja pyörittää pyllyä hemaisevalle lagottolapselle.

Kola tuli metsässä HIENOSTI luokse. Välillä karjaisin luoksekäskyn "TUTÄ!" ja pinkaisin karkuun. Sillä sain tulemiseen lisää vauhtia. Mutta hienosti tuo tuli ilman karkuun lähtemistäkin. (On muuten hassu tuo luoksetulokäskysanani. Tutä on tullut käytännön sanelemana. Tule tänne -> Tuu tänne -> Tu tänne -> Tu tä.)

Kurvattiin koirapuistoon kotimatkalla. Ensin seurana oli Welsh Corgi, joka ei Kolassa herättänyt sen suurempia tunteita. Portista ulos astuessamme paikalle tuli uusi tuttavuus - espanjanvesikoirauros, jota en ole aiemmin nähnyt. Palasimme puistoon. Pojat jäykistelivät hieman eivätkä missään vaiheessa onnistuneet löytämään yhteistä säveltä. Kumpikin puuhaili omiaan. Mutta minä pääsin silti tuntemaan oloni hienoksi. Nimittäin.

Kola tuli puistossa LOISTAVASTI luokse. Puiston ohi kulki piski, jolle piti haukkua kovalla äänellä. Karjaisin TUTÄ ja Kola lopetti haukahtelemisen ja tuli luokse. Kola otti kepin. Se puolustaa keppiään muilta koirilta rähinällä, joten halusin kepin Kolalta pois. TUTÄ. Ja perhana. Sehän tuli. Olin hämmästynyt, sillä oletin jo käskyn karjahtaessani sen kaikuvan kuuroille korville. (Ja kaduin käskyn antamista ennen kuin totesin Kolan tottelevan, sillä olen yrittänyt välttää tilanteita, joissa käsken vaikka tiedän ettei minua totella.)

Juteltiin niitä näitä vesikoiraihmisen kanssa. Kyselin koiran luonteesta ja sain osakseni ihmettelyä, miten hienosti Kola minua tottelee :) Itse aina kovasti tuota kehua kyseenalaistan, sillä oma oloni koiran käskyttäjänä on vielä kovin epävarma. Kyseinen vesikoiraihminen ihmetteli sitä, miten tiukasti komennan koiraani. Hän kertoi, että hänen koiransa ei ikimaailmassa tottelisi kyseisellä äänensävyllä annettua käskyä. Hm... Olen tässä ehtinyt kuukausien aikana testaamaan erilaisia tapoja toimia koirani kanssa ja alan olla yhä varmempi siitä, ettei Kolan kanssa toimimiseen sovellu yhtään sellainen "olisit nyt kiltti eläs nyt viiti tuollaista tuu nyt tänne jooko Kola hei pliis". Vaan Kolalle asia on tehtävä kerralla selväksi. Tiukka komento ja välittömästi korjauskäsky toimintaan, jos joku meinaa mennä pieleen. Ja korjausärähdys tosiaan tulee aika äkäisesti. Ja kun toiminta korjautuu, kehut ovat mitä ylistävimpiä. Näyttäisin löytäneen ainakin tähän hetkeen sopivan kommunikointimuodon.

Eli tähän tyyliin: "TUTÄ! (iloisesti)" -> Kola tulee nätisti lähelle, mutta alkaakin puolimatkassa haistella jotain mätästä aikeena hidastella tai jättää käskyn noudattaminen puolitiehen -> ÄRRR.. TUTÄ! -> Kola tulee. Läheskään aina tuota ärähdystä ei tarvita vaan koira tulee hienosti luokse yhdellä käskyllä. Jotenkin minulle on tullut mielikuva, että Kola ajoittan testaa, olenko tosiaan aivan varma, että käskyä tosiaan ihan varmasti pitää noudattaa. Ja heti, kun osoitan että aion tosiaankin vaatia käskyn noudattamista, se taipuu käskyn alla.

Jotenkin on sellainen olo, että ollaan löytämässä vihdoin viimein sitä oikeasti hyvin yhteen soivaa säveltä tuon piskin kanssa. On sellainen olo, että Kola luottaa minuun paremmin kuin ennen. Pirhanan piski alkoi tänään taas kevyesti haukahdella tälle vesikoiraihmiselle. Mutta hiljeni välittömästi, kun menin vieraan ihmisen lähelle, käskin Kolan luokse ja osoitin käytökselläni, että tässä ollaan ja tää on ihan jees. Lopetti rähisemisen siihen paikkaan. Ja ryntäsipä jopa uudestaan vieraan ihmisen rapsuteltavaksi.

JEI. Tuntuu siltä, että ollaan edistytty käyttäytymisen saralla. JEI.

Jakiksessa jälleen.

Olipas oikein keväinen Jakisreissu jälleen.

Mukana matkassa: portugeesit Vilma & Elli sekä perrot Caba, Ronja, Remu, Taika, Kida, Hugo ja Kola.
Sää suosi ulkoilusakkia - aurinko paistoi siniseltä taivaalta ja olo oli kovin keväinen.

Caba (ei Kida) ja Hugo.



















Akat taistelee.

















Hugo ja Kida (ei Caba) juoksun huumassa.













Remu Pystykorvanen.























Hännän asento on periytynyt äidiltä pojalle. Kola seuraa katseella Ronjaa ja Remua.





















"Kaverit hei, oottakaa!" Ellin tyttömäinen ponnistus.


















Kola varmistaa, että Vilma on Vilma.