toko ja pallo

Toko on kesän aikana saanut uuden ulottuvuuden, kun otin palkitsemiskeinoksi namien seuraksi myös pallon. Tavallaan on tultu monta askelta taaksepäin tokoilussa, mutta toisaalta on menty myös samalla eteenpäin. Olen nimittäin saanut pallon avulla lisää täpäkkyyttä ja asennetta tokoilusuorituksiin. Tämä lelupalkintoonsiirtymisprosessi on ollut piiiiiiiiiiiiiiitkä.

Oikeastaan se alkoi ihan vahingossa jo Kolan pikkupentuaikoina. Kaikki lähti liikkeelle siitä, ettei Kola halunnut siinä ihanassa "enhän tee mitään mitä käsket" -iässä tulla luokse. Niinpä aloin käskyttää sitä istumaan lelu kädessä. Näin sain sen kiinni, pistin hihnaan ja palkitsin lelun heitolla. Sittemmin luoksetulo parani, mutta lelun/kepin/pallon viskaamisen yhteyteen jäi tapa vaatia Kolalta jotain ennen kuin se palkitaan heitolla. Ensin vaadin sitä edelleen vain istumaan. Sittemmin vaikeutin ja vaadin välillä istumista, toisinaan makuuta. Tätä aikaa kului varmaan puolisen vuotta. Sitten sivulle tulo alkoi taantua. "Emmä tiä mitä sä oikein haluut! Mikä SIVULLE!?" Niinpä aloin vaatia sivulle tulemista, jotta lelu lentäisi. Ja sivulle tulohan parani. Tässä vaiheessa aloin tiedostaa, että Kola tekee heitettävän lelun kanssa asiat innokkaammin kuin namin kanssa. Oli kuitenkin työn ja tuskan takana saada Kolaa ymmärtämään, että saattaisin vaatia siltä useamman käskyn sarjan noudattamista ennen kuin lelu lentää.

Eli. Olemme taantuneet sikäli, että lelun avulla Kola ei osaa tehdä esimerkiksi seuraamista kuin pari hassua askelta ja sitten se lähtee edistämään tai jättäytyy epäuskoisesti kauas taakse. (Edistämistä ennaltaehkäisen palkitsemalla selän taakse.) Namien avulla suoritukset ovat paljon pidempiä ja voin seurauttaa Kolaa useita kymmeniä metrejä ja tehdä käännöksiä tai harjoitella vaikkapa liikkeestä jättäviä käskyjä. Ehkä ihan pikkuriikkisen olen alkanut huomata innokkuuden lisääntymistä myös namisuoritusten kohdalla, kun Kola tietää, että taskussa odottaa kuitenkin pallo ja sillä leikitään jossain vaiheessa namiharjoitusten jälkeen. Eli edistymistä on kuitenkin tapahtunut. Tavallaan todella jännää kokea uudestaan alusta seuraamisen opettelu etenkin, kun edistymistä tapahtuu oikeastaan jatkuvasti. Viikko viikolta Kola jaksaa seurata askelen tai kaksi kauemmin ennen kuin sen keskittyminen herpaantuu ja se pysähtyy odottamaan palkintoheittoa tai alkaa edistää pallon heittoa odottaessaan.

Todennäköisesti en ala opettaa kaikkia tokojuttuja alusta pitäen lelun kanssa. Pyrkimyksenä tässä uudessa palkitsemistavassa on paremminkin se, että Kola tajuaisi, että tokoilustakin voi saada superkivan palkinnon ja suorituksiin tulisi lisää puhtia. Kevään aikana nimittäin tuli sellainen olo, että Kola tottelee vain siksi, että on pakko ja oikeaa innostusta asiaan ei enää ole. Kola ei selvästikään ole niin ahne, että pelkät namit saisivat sitä liekkeihin. Namit on ihan kiva juttu ja niihin on mukavaa vaihtaa palkintoheiton päätteeksi pallo. Mutta sen suurempia tunteita ne eivät saa aikaiseksi.

Olen muuten epähuomiossa jälleen kehittänyt käsimerkin/sanallinen käsky -yhdistelmän. "Tehääks vaihtokauppa?" ja käsi on kämmen ylöspäin ojentuneena. Tämä tarkoittaa Kolalle sitä, että pallosta pitää päästää irti ja vaihtokauppana saa namin. Hauskaa, miten käytäntö muodostaa käskyjä tarpeen tullen.

arvatkaapa...

...harmittaako?























"Äiskä, etsä viitsisitsä vähä jelppii jooko äiskä."























"HA HA aivan sairaan hauska vitsi ottaa kuvia hilaa nyt se persiis ylös ja auta! :("

vahtipiski

Lahdessa Kola pääsee harjoittamaan varsinaista ammattiaan - vahtikoirana olemista. Kola viettää Lahdessa omakotitalon pihalla niin paljon aikaa kuin mahdollista. Yksin se ei kuitenkaan pihalla viihdy, mutta jos joku on sen seurana, Kola nautiskelee olostaan. Ja vaikka Kola näyttää suurimman osan ajasta puuhailevan omiaan pallon tai lelun kanssa, se tarkkailee kuitenkin jatkuvasti ympäristöään. Pihaan saapuvista ihmisistä ilmoitetaan jykevällä haukulla.

Kaikkein loistavinta täällä Lahdessa olemisessa on se, että Kola on oppinut täällä uskomaan siihen, että minä määrään, koska pihaan saapuneen ihmisen vahtiminen loppuu. Kola on oppinut, että kun käsken sitä "pois"-käskyllä, sen on aika lopettaa ja siirtyä kauemmas. "Pois" on kaiken kaikkiaan yksi tehokkaimmin toimivista käskyistä. Oli Kola tekemässä mitä tahansa, tuo käsky saa sen siirtymään muualle ja jättämään sen puuhan kesken, mitä se sattuikin juuri sillä hetkellä puuhaamaan. (Oikeastaan nyt kun pohtii, pois on periaatteessa sama käsky kuin EI.)

Täällä Lahdessa myös korostuu se hieno puoli, että Kola hallitsee todella hienosti keholla annetut "käskyt". Kun minä ryhdistäydyn ja rypistän kulmiani, se tarkoittaa samaa kuin pois. Käsillä saa myös Kolaa ohjattua helposti haluamaansa suuntaan tai tulemaan luokse. Kun yhdistää käskyn pois ja käsimerkit, saa Kolan lopettamaan sen mitä se tekeekin ja siirtymään käden osoittamaan suuntaan. Näppärää, kertakaikkiaan! Täällä on myös huomannut sen, että Kola on oppinut että minä vaadin että käskyjäni totellaan. Ei tarvitse karjahtaa tehdäkseen käskynsä uskottavaksi vaan riittää todella vaimea "Kola ei", niin Kola ei edes aloita haukkumista, vaikka pihan portille saapuu joku.

Jotenkin sen vain näkee, että Kola olisi ihan elementissään, jos se saisi oman reviirin vahdittavakseen. Sitä se rakastaisi. Ehkä sitten joskus hamassa tulevaisuudessa...

NÄYÄYÄY VÄH VÄH.. VÄH.. NÄYÄYÄYÄY.

Ulkona tihkuttaa vettä ja metsässä tassutkin mutaantuivat, joten ne piti pestä lenkin jälkeen. Ilmeisesti melkein tunti vapaana metsässä juoksemista ei kuitenkaan vienyt puhtia pätkääkään, sillä tihkusta märkä turkki ja märät tassut saivat aikaan taas hirmuista märkähepulointia.

Ja kun vesikoirapalstalla oli puhetta, että näyttävätkö koirat hampaita, niin pitihän Vanukkaan menetelmää taltioida videolle hepulin tuoksinassa. Sormella tökkimällä saa todistettavasti Kolankin huutamaan suu ammollaan turhautunutta "NÄYäyÄyÄYäy"-ääntä ja samalla vilkkuu purukalusto. Ja sitten väliin muutama turhautunut "VÄH! VÄH! VÄH!"

On se omistaja inhottava, kun tökkii sormella kitusiin eikä sitä saa kunnolla edes pistää kuriin ja nuhteeseen. ;)

Kola ja Milka

Kahdeksanviikkoinen Milka-isovillakoiralapsi sai Kolan silmät kiilumaan. Ihana blondi, Kola varmaan pohti. Jalkaa piti nostaa Milkan omistajan Miian kintulle, kun pää oli niin sekaisin tuosta ihanuudesta. Pahuksen rakki. >:|

Kola oli kyllä todella hyvää koiraseuraharjoittelua Milkalle joka tapauksessa. Kola kohteli Milkaa varovasti ja rauhallisesti, ei ajanut takaa tai muutoin pelotellut lasta nopeilla tempauksillaan vaan lähinnä pyöri rauhakseltaan Milkan ympärillä ja välillä touhuili omiaan. Hauskaa, että Kola on niin ymmärtäväinen pentujen kanssa. Toivottavasti Milka ja Kola löytävät myöhemmin yhteisen sävelen, kun kokoero vähän tasoittuu. Tulevaisuudessa Milka-blondi varmaan pääsee juoksuttamaan Kolaa, sillä isovillakoiranarttukin oli Milkaa noudettaessa ylvään suurikokoinen ja pitkäjalkainen otus. :)

minun rakkaat

viikko mökkeilyä takana..

..ja Kola on ihan raato.

Omalla mökillä Nalle-villakoira-yksinvaltiaan orjana ja maan matosena.
Sukulaisen mökillä neljän villakoiranartun orjana ja maan matosena. (Neitoset ottivat kaiken ilon irti siitä, että Kola tilaili hissiä maan alle, kun ne vain vilkaisivatkin parkaraukkaa. ;)

Kola osoittautui oikein hyvin narttuja lukevaksi yksilöksi ja ymmärsi pysyä sentilleen niin kaukana kuin on pakko neljäviikkoista pentuettaan vartioivasta villakoiraneidistä. Pikkuhiljaa emän etäisyysvaatimukset vähenivät ja kolmantena päivänä Kola jo tarkkaili korvat höröllään aidan takana möngertäviä pikkunatiaisia. Kola ei tainnut oikein ymmärtää, että mitä ihmeen otuksia moiset olivat, mutta eipä myöskään osoittanut millään tavoin inhoa piiperöitä kohtaan.

Opittuja asioita.

Hassua, miten yksi lause on takertunut todella vahvasti päähän vesikoiratorstaitokoista. Olin pihalla heittelemässä Kolalle palloa ja samalla treenailtiin vähän sivulle tulemista. Kola on ihan mestari olemaan huomaamatta sille tuttujen koirien tohinoita ympärillään silloin, kun leikitään ja/tai treenataan. Niinpä meitä ei haitannut yhtään, kun verkkoaidan takana naapurin shelttilapsi piti melkoista meteliä. Talon emäntä käytti koiruunsa kolinapurkkia, kun ei ole oikein keksinyt muutakaan tehokasta keinoa saada haukkutulvaa sammutettua. Ja purkki näyttikin toimivan. Koira ei mennyt paniikkiin mutta hiljeni kyllä tehokkaasti - aloittaakseen haukun hetken kuluttua taas uudelleen.

Ja mitä minun olisi tehnyt mieli huudella aidan takana touhuavalle kaksikolle vähän väliä? No: KEHU SITÄ! Joka ikinen kerta, kun purkki lensi ja koira hiljeni hienosti, olisi tehnyt mieli huikata tuo lause. Emäntä ei nimittäin muistanut yhtään kehua koiraansa silloin, kun se teki oikein olemalla hiljaa. Ja koska en naapuria juurikaan tunne, en uskaltanut mennä kertomaan mielipidettäni.

"Kehu sitä!" on tatuoituna jonnekin aivolohkoon ihan puhtaasti torstaitoko-ohjaajien äänellä. :D Oikein huvitti ja yllätti, miten vahvasti tuo lause onkin torstaitokossa päähän syöpynyt.

Viimeinen mohikaani.

Turkki lähti toisen kerran tälle kesälle. Nyt Kolalla on sitten sopivasti aikaa kasvatella syksyturkki ja sitä myöten myös mahdollinen näyttelyturkki talveksi.

Pienen villapaidan sisältä kuoriutui yllättäen Viimeinen Mohikaani.

lomalla

Melkein viikko maailmalla koiran kera. Olen väsynyt ja niin on kyllä koirakin.

Ensin kaksi päivää hitlerlandiassa Nalle-papparaisen komennuksessa.
Sitten päivä pienessä asunnossa, jossa kirmaa kaksi alle neljävuotiasta tenavaa.
Ja tämän jälkeen kaksi päivää mökillä Nallen komennuksessa ja vielä kaksi päivää mökillä keskellä meluisaa juhlaväkeä.

Pulmallista toisaalta, miten hyvin Kola tulkitsee ihmisten eleitä. Miksikö? No siksi, että mökillä oli jälleen kerran niitä rikkonaisia ihmisiä, jotka eivät ole tippaakaan eläinihmisiä. Ne ovat niitä, jotka yrittävät luontevasti rapsuttaa koiraa ja sitten harppaavat koiran ohi ja koittavat olla hipaisematta tuota outoa otusta. Helpointa olisi - jälleen kerran - jos ei-koiraihminen olisi reilusti oma itsensä ja jättäisi koiran omiin oloihinsa. Kola kun näkee tuollaisen muka-luontevuuden läpi välittömästi ja sitä alkaa epäilyttää. Ja sitten se kyräilee ja aloittaa murisemisen, jos jäykkä ihmisolento tulee kumartelemaan pään päälle.

Ja sitten ne ihmiset, jotka osaavat olla omia koiraihmisitsejään, saavat Kolalta nopeasti hyväksynnän.

Lapset ovat osoittautuneet omituiseksi ryhmäksi. Ne kiinnostavat Kolaa huomattavasti enemmän kuin isot ihmiset. Toisaalta vähän jännittää, mutta pientä ihmistä voi helposti mennä tosi lähelle ja nuuskia naamaa ja pyllyä. Ja toisaalta ne pitävät meteliä ja liikkuvat vauhdilla ja niitä olisi kiva ajaa takaa ja tuupata kumoon.

---

Kesän toinen vesihäntä on nyt sairastettu. Kola läträsi vedessä noin 24 tuntia (pois lukien yöunet) ja sitten häntä alkoi roikkua tutun rentona. Istuminen oli hankalaa ja Kola näytti ahdistuneelta. Niinpä hurautin 50 km päähän lähimpään apteekkiin ja ketoriinin avulla Kolan häntä nousikin jalkojen välistä muutamassa tunnissa. Eikä kipulääkkeen vaikutuksen loppuminen halvaannuttanut häntää, vaan tällä kertaa päästiin tosi vähällä kipuilulla. Onneksi.