pohdintaa

Koko Kolan meillä asumisen ajan olen pyrkinyt pääsemään jyvälle Kolan syvimmästä olemuksesta. Siis että mikä ihme tuo on koiriaan. Kola on to-del-la selkeästi ihan muuta maata kuin perheemme aikaisemmat koirat. Villakoirat nyt vain ovat luonnostaan miellyttäjiä ja taipuisia. Aatu ja Nalle ovat kumpainenkin olleet Niitä Koiria, jotka vain kasvavat itsestään ihan superkoiriksi, jotka lukevat omistajansa ajatusta ja kulkevat ilman hihnaa perässä aiheuttamatta koskaan suurempia pulmatilanteita. Kola ei ole sellainen. Ei tippaakaan. Aatu ja Nalle ovat kumpikin olleet savea, jota voi helposti työstää haluamakseen. Kola on rautamöykky, jonka työstämiseen vaaditaan aikaa ja kärsivällisyyttä. Ehkä jopa taitoa?

Eräältä vesikoiraihmiseltä sain kullanarvoista analyysiä Kolasta. Pohdimme yhteistuumin, mitä Kola päälle kumartuville ihmisille murisemisellaan oikein ajaa takaa. Muriseeko Kola, koska se on ehkä arka? Dominoiko se murinallaan? Ja mitä Kola vaatii omistajaltaan? Tuo pohdinta avasi monia uusia näköaloja Kolan aivoituksiin.

Ensimmäinen kysymys: arka?
Hm. Vastaus tähän on minulle vielä hieman hämärän peitossa. En kuitenkaan ehkä usko, että Kola on arka. Se on ennemminkin epävarma. Ihan pennusta asti Kola on harrastanut vieraille päälle kumartuville murisemista. Mutta kun olen tiedostanut tämän, olen pystynyt vähentämään näitä Kolaa mielestäni paineistavia tilanteita, joissa se tuntee olonsa epävarmaksi. Toisin sanoen olen kehoittanut vieraita ihmisiä kyykistymään ja rapsuttamaan Kolaa leuan alta. Se on auttanut kovasti. Kola ei siis mielestäni ole arka, vaan se ei vielä oikein luota siihen, että dominoivia eleitä osoittava (=päälle kumartuva ja käsiään pään päälle kurottava) ihminen ei tee Kolalle mitään. Tätä luottamusta yritän pikkuhiljaa kasvattaa ja mielestäni tässä onkin menty huimasti eteenpäin.

Toinen kysymys: dominoiko?
Ei. Kola ei murinallaan dominoi. Seuraava on hetkellinen aivoituksien yhteenliittymä ja hieno oivallukseni: Kola ei dominoi murisemalla, vaan täysin toisella tavalla. Yllättäen Kola dominoi läheisyydellä. Se menee ihmistä ihan lähelle ja VAATII huomiota. Se työntää päänsä käden alle ja VAATII silityksiä. Ja jos ihminen ei osaa itse asettaa Kolalle rajoja, Kola asettaa rajat. Ja silloin rajoja ei ole. Kola kiipeää ihmisen päälle. Kola tunkee kainaloon. Kola saattaa jopa yrittää jalan nylkyttämistä, jos ihminen ei pistä stoppia. Se on dominointia. Usein ihmiset reagoivat Kolan dominointipyrkimyksiin ihastuneesti huokailemalla: "Joo kyllä mä rapsutan.. Noh! Äläs nyt tunge, kyllä rapsutan.. Jahas, tunget syliin! Noh, menes nyt! Ai et, no minä rapsutan." Ja Kolasta LOISTAA itsetyytyväisyys ja dominanssi. Tässä vaiheessa yleensä joko kehotan ihmistä häätämään Kolan tai vaihtoehtoisesti itse toivotan Kolan sinne missä pippuri kasvaa.

Tämä on kaksipiippuinen juttu. Toisaalta toivoisin, että Kola tulisi ihmisten kanssa entistäkin paremmin toimeen. Toisaalta haluaisin päästä eroon tuosta dominointiyrityksestä.

-----

Ja tästä päästään siihen omistajana olemisen vaatimuksiin.

Kola vaatii omistajaltaan johtamistaitoa. Kola tarvitsee selkeän Pomon ollakseen tyytyväinen ja pysyäkseen tassut maanpinnassa kiinni. Kola testaa oikeastaan päivittäin johtamistani. Leikki muuttuu silmänräpäyksessä henkiseksi taistoksi. Mutta kaikeksi onneksi tiedostan sen, ja näissä tilanteissa leikki päättyy aina minun päätöksestäni. Nämä tilanteet ovat niitä, kun Kolalta lähtee ns. mopo hanskasta ja se alkaa vaikkapa holtittomasti raapia mattoa. Kiellän. Kola lopettaa vain aloittaakseen uudestaan. Kiellän. Kola lopettaa. Ja tässä kohtaa alkaa henkien taisto. Kolan silmiin syttyy punainen palo ja se alkaa käskyttää minua haukkumalla. Niinpä minä katkaisen leikin ja vaadin Kolan rauhoittumaan ja tulemaan luokse. Kola rauhoittuu, sen eleet nöyrtyvät ja pehmenevät ja se hiipii jalkoihini.

Lopputulos: Jälleen kerran johtajuuttani on testattu ja olen saanut johtajuuteni pitää.

Vieraiden ihmisten kanssa tilanne on toinen. Ensimmäinen reaktio vieraisiin ihmisiin on lähes poikkeuksetta haukkuminen. Jos ihminen kumartuu tai muutoin tulee liian nopeasti liian lähelle, alkaa murina. Murina loppuu, kun ihminen kyykistyy ja alkaa rapsutella leuan alta. Vähitellen Kola rentoutuu ja silittely saa ulottua myös pään päälle ja muualle kroppaan. Tässä vaiheessa Kola tulkitsee ihminen turvalliseksi. Epävarmuus katoaa ja tilalle tulee dominanssi. Koska Kolan dominointi vieraita kohtaan on suorataan pirullisen nokkelaa, keskeyttää vieras kyseisen toiminnan vain harvoin.

Vieraan ihmisen silmiin tilanne näyttää varmaankin jotakuinkin tältä:
Kola haukkuu. Kola murisee. Onpas se melkoinen rakki. Kyykistyn. Saan rapsuttaa. Olen Kolan silmissä sittenkin ihan ok. Kola alkaa tunkea lähelle. Kappas, olenkin Kolan silmissä ihan mukava. Kola änkeää syliin ja pakottaa rapsuttamaan. Kola pitää minusta! (Ja todellisuudessa Kola vain hykertelee partaansa, kun on saanut jälleen yhden alamaisen lisää.)

Vielä pitäisi ratkaista, miten tuossa tilanteessa olisi järkevintä toimia. Antaako Kolan dominoida vai eikö antaa, kas siinä pulma.