Kola on paras matkustaja mitä Suomen maa päällään kantaa. Matka alkaa. Kola ottaa matkustusasenteen ja rauhoittuu. Korvien liikkeistä näkee, että se kyllä seuraa ympäriöstään, mutta muutoin se lyö aivot vapaalle.
En voi tarpeeksi ylistää koirani kykyjä selvitä ihmisvilinästä liikennevälineissä. Muistan kuinka silloin kauan sitten ennen Kolan saapumista elämääni katselin todella kateellisena paikallisbussissa vanhaa koiraa, joka nukahti bussin lattialle. "Tuollaiseksi minäkin haluan koirani opettaa." Se oli selkeä tavoite. Haluan opettaa koirani ehdottomasti matkustamaan julkisessa liikenteessä ja sietämään hälinää, melua ja vaihtuvaa ihmismassaa, joka ehkä tuuppii ja tulee lähelle.
Ja ylpeänä voin todeta päässeeni tuohon tavoitteeseen nyt jo. Junalla matkustamiseen tutustuimme Kolan kanssa niin aikaisessa vaiheessa, että muistan pelänneeni koko matkan ajan, että Kola pissaa junan lattialle. Tunti junassa tuntui pidättelykyvyn rajamaalta, eli Kola lienee ollut alle 3kk vanha. Pelko oli turha. Kola ei ole käyttäytynyt huonosti junassa koskaan. (Paitsi kerran murisi, kun nainen tuli taputtamaan yllättäen Kolan päätä enkä oikein ehtinyt tilanteeseen reagoimaan ennen kuin Kola itse reagoi. Mutta sekin oli vain varoitus. Nainen onneksi tajusi vihjeen ja antoi Kolalle tilaa.)
Bussissa Kola istuu tyynesti jaloissani. Se saattaa nuuhkia kulkevien pysäkeiltä nousevien ja pysäkeillä pois jäävien ihmisten perässä tulevaa hajuvanaa. Junassa sama homma. Ohi kulkevat saavat Kolan seuraamaan katseella - ja nenällä. Lähellä istuvia pitää tietenkin tutkia vähän lähemmin, mutta silloinkin hyvin hienovaraisesti. Nuuh nuuh. Ja yleensä tämän jälkeen ihminen ryhtyykin rapsuttelemaan Kolaa. Ja koira ottaa tilanteesta kaiken irti. Julkisessa liikenteessä koirani on mitä sosiaalisin tapaus. Siis hyvässä mielessä. Se ei todellakaan pussaile tai hypi syliin, mutta se istuu laiskasti vieraan ihmisen viereen, laskee päänsä polvelle ja rentoutuu. Ja voi voi sitä hetkeä, kun rapsutus loppuu. Kola läsäyttää päänsä mielenosoituksellisesti uudelleen polvelle ja karjuu eleillään, että "ALAHAN JATKAA RAPSUTTELUA!"
Olen tulkinnut Kolan matkustustaitojen liittyvän siihen tosiasiaan, että Kola haluaa kyllä tutustua ihmisiin - omilla ehdoillaan. Se tahtoo tehdä aloitteen ja määrätä tutustumistahdin. Ja julkisissa se tosiaan saakin lähes poikkeuksetta itse päättää, nuuhkiiko se jotakin ihmistä ja kuinka pitkään. Liikennevälineissä yleensä ainoastaan ne lähimpänä istuvat ihmiset huomioivat Kolaa - tämäkin vasta sen jälkeen, kun Kola on itse tehnyt aloitteen ja mennyt lähelle ihmistä. Ja ohi kulkevat antavat Kolan olla rauhassa. Ihanteellinen tilanne Kolan näkökulmasta mitä ilmeisimmin. Se on siis oppinut luottamaan siihen, että vieraat ihmiset ovat Kolan suhteen turvallisen välinpitämättömiä, paitsi jos Kola päättää, että tuo ihminen saa luvan huomioida hänen ylhäisyyttään.
Tänään matka Lahdesta Pasilaan sujui tutun helposti. Vastapäätä istunut nainen rapsutteli Kolaa ja kertoi elämäntarinaansa. Pasilasta toiseen junaan vaihdettuani totesin, että kaikki muutkin espoolaiset olivat saapumassa viikonlopunvietosta koteihinsa. Niinpä junassa oli todella ahdasta. Jouduimme eteiskäytävälle seisomaan. Tilaa oli juuri sen verran, mitä minä ja koira yhteensä vähintään tarvitsemme. Ei senttiäkään enempää. Kola näytti päältä päin tutun rauhalliselta. Se seisoi paikallaan rennon näköisenä, vaikka vieraita jalkoja vaelteli ympärillä, reput tuuppivat ja hajuja tuli ja meni. Mutta sentään tässä tilanteessa koiran tunteva saattoi huomata, että Kolan katseessa paloi tuttu jännityksestä kertova punainen liekki. Silmät hehkuivat jaloissani, mutta toiminta oli silti rauhallista. Häntä roikkui alhaalla. Onneksi tuota matkaa kesti vain 10 minuuttia, joten en joutunut venyttämään Kolan hermoja äärimmilleen, vaan junasta hyppäsi Sellon kohdalla ulos häntä pystyssä touhottava piski, jonka eleistä huomasi, että se tiesi saapuneensa taas omaan kotiinsa.
En voi tarpeeksi ylistää koirani kykyjä selvitä ihmisvilinästä liikennevälineissä. Muistan kuinka silloin kauan sitten ennen Kolan saapumista elämääni katselin todella kateellisena paikallisbussissa vanhaa koiraa, joka nukahti bussin lattialle. "Tuollaiseksi minäkin haluan koirani opettaa." Se oli selkeä tavoite. Haluan opettaa koirani ehdottomasti matkustamaan julkisessa liikenteessä ja sietämään hälinää, melua ja vaihtuvaa ihmismassaa, joka ehkä tuuppii ja tulee lähelle.
Ja ylpeänä voin todeta päässeeni tuohon tavoitteeseen nyt jo. Junalla matkustamiseen tutustuimme Kolan kanssa niin aikaisessa vaiheessa, että muistan pelänneeni koko matkan ajan, että Kola pissaa junan lattialle. Tunti junassa tuntui pidättelykyvyn rajamaalta, eli Kola lienee ollut alle 3kk vanha. Pelko oli turha. Kola ei ole käyttäytynyt huonosti junassa koskaan. (Paitsi kerran murisi, kun nainen tuli taputtamaan yllättäen Kolan päätä enkä oikein ehtinyt tilanteeseen reagoimaan ennen kuin Kola itse reagoi. Mutta sekin oli vain varoitus. Nainen onneksi tajusi vihjeen ja antoi Kolalle tilaa.)
Bussissa Kola istuu tyynesti jaloissani. Se saattaa nuuhkia kulkevien pysäkeiltä nousevien ja pysäkeillä pois jäävien ihmisten perässä tulevaa hajuvanaa. Junassa sama homma. Ohi kulkevat saavat Kolan seuraamaan katseella - ja nenällä. Lähellä istuvia pitää tietenkin tutkia vähän lähemmin, mutta silloinkin hyvin hienovaraisesti. Nuuh nuuh. Ja yleensä tämän jälkeen ihminen ryhtyykin rapsuttelemaan Kolaa. Ja koira ottaa tilanteesta kaiken irti. Julkisessa liikenteessä koirani on mitä sosiaalisin tapaus. Siis hyvässä mielessä. Se ei todellakaan pussaile tai hypi syliin, mutta se istuu laiskasti vieraan ihmisen viereen, laskee päänsä polvelle ja rentoutuu. Ja voi voi sitä hetkeä, kun rapsutus loppuu. Kola läsäyttää päänsä mielenosoituksellisesti uudelleen polvelle ja karjuu eleillään, että "ALAHAN JATKAA RAPSUTTELUA!"
Olen tulkinnut Kolan matkustustaitojen liittyvän siihen tosiasiaan, että Kola haluaa kyllä tutustua ihmisiin - omilla ehdoillaan. Se tahtoo tehdä aloitteen ja määrätä tutustumistahdin. Ja julkisissa se tosiaan saakin lähes poikkeuksetta itse päättää, nuuhkiiko se jotakin ihmistä ja kuinka pitkään. Liikennevälineissä yleensä ainoastaan ne lähimpänä istuvat ihmiset huomioivat Kolaa - tämäkin vasta sen jälkeen, kun Kola on itse tehnyt aloitteen ja mennyt lähelle ihmistä. Ja ohi kulkevat antavat Kolan olla rauhassa. Ihanteellinen tilanne Kolan näkökulmasta mitä ilmeisimmin. Se on siis oppinut luottamaan siihen, että vieraat ihmiset ovat Kolan suhteen turvallisen välinpitämättömiä, paitsi jos Kola päättää, että tuo ihminen saa luvan huomioida hänen ylhäisyyttään.
Tänään matka Lahdesta Pasilaan sujui tutun helposti. Vastapäätä istunut nainen rapsutteli Kolaa ja kertoi elämäntarinaansa. Pasilasta toiseen junaan vaihdettuani totesin, että kaikki muutkin espoolaiset olivat saapumassa viikonlopunvietosta koteihinsa. Niinpä junassa oli todella ahdasta. Jouduimme eteiskäytävälle seisomaan. Tilaa oli juuri sen verran, mitä minä ja koira yhteensä vähintään tarvitsemme. Ei senttiäkään enempää. Kola näytti päältä päin tutun rauhalliselta. Se seisoi paikallaan rennon näköisenä, vaikka vieraita jalkoja vaelteli ympärillä, reput tuuppivat ja hajuja tuli ja meni. Mutta sentään tässä tilanteessa koiran tunteva saattoi huomata, että Kolan katseessa paloi tuttu jännityksestä kertova punainen liekki. Silmät hehkuivat jaloissani, mutta toiminta oli silti rauhallista. Häntä roikkui alhaalla. Onneksi tuota matkaa kesti vain 10 minuuttia, joten en joutunut venyttämään Kolan hermoja äärimmilleen, vaan junasta hyppäsi Sellon kohdalla ulos häntä pystyssä touhottava piski, jonka eleistä huomasi, että se tiesi saapuneensa taas omaan kotiinsa.
