hurraa.

Hetken mielijohteesta ilmoitin Kolan viime keskiviikkona agilitykurssille. Tai miten sen nyt ottaa, että mikä on hetken mielijohde ja mikä ei. Kola on siis alunperinkin hankittu harrastuskoiraksi ja yksi taka-ajatuksista on ollut agilitypuuhiin pääseminen. Että sikäli ei ollut kovin hetken tuote tuo kurssille meno. Mutta se oli, että menimme sinne nyt. Olen antanut itseni ymmärtää, että olemme keväällä pääsemässä yhden koirakerhon agilityryhmään. En vain malttanutkaan odottaa sinne asti, vaan ilmoittauduin viiden kerran agilityalkeiskurssille. Ajatuksena oli myös se, että jos agilityryhmään on keväällä joku karsinta, niin meillä olisi vähän etulyöntiasemaa täysin täysin vasta-alkajiin nähden ja kurssille pääsy olisi helpompaa.

Eilen kävin agilitykurssin alustusluennolla. Kouluttaja käytti agilityradasta nimitystä koirien linnanmäki. Ja siltä minustakin tuntuu. Siis että olen viemässä koiraani ensimmäistä kertaa oikein hurvittelemaan ;) Voihan toki olla, ettei Kola pidäkään lajista pätkän vertaa. Mutta jotenkin on silti sellainen kutina, että laji voisi olla juuri meille sopiva. Olen pienestä pitäen pyrkinyt ulkoiluttamaan Kolaa paikoissa, joissa se joutuu harjoittamaan tasapainoaistiaan ja silmä-jalka -yhteistyötä (- eli metsissä ja kallioilla, ei sen kummempaa;) Ja minun silmiini näyttää siltä, että mitä vaihtelevampaa maasto on, mitä enemmän kurveja, kumpuja, kuoppia, juurakoita ja kiviä on, sitä hurjempaa vauhtia Kola sinkoilee pitkin metsää hurmaantuneen näköisenä. Eli se suorittaa tosielämän agilityä aina kun siihen vain suodaan mahdollisuus. Ja nyt minä tarjoan sille mahdollisuutta myös harrastaa tuota kirmailua ja sinkoilua enemmänkin. Jei.

Jännää, jännää, jännää.