Ollaan käyty tälle syksylle nyt kolmissa agitreeneissä. Me ollaan ihan paskoja. Tai no. Korjataan vähän. Minä olen ihan totaalipaska. Todella kehno. Järjettömän surkea. Oikeasti. Kola varmaan osaisi, jos sillä olisi osaava ohjaaja. Tai edes joku, jonka kropanhallinta on yli viisivuotiaan tasolla. (Kunniakseni voi sanoa, että Kola kuitenkin kuuntelee minua treeneissä ja on hallussani.)
En osaa edes kuvailla, miten huonosti hallitsen kroppani. Pitäisi ohjata samaan aikaan koko kehon suunnalla. Pitäisi juosta oikeaan suuntaan. Edes tämä ei onnistu. Juoksen ihan mihin sattuu vaikka maahan piirrettäisi viiva.
"Piirrän sulle viivan. Juokse sitä pitkin ja ohjaa kädellä. Ja huuda käsky hyvissä ajoin!"
"Okei!" (Tässä kohtaa joka ikinen kerta vielä toistaiseksi rehellisesti uskon, että nyt tällä kertaa var-mas-ti muistan jokaisen osan ja pystyn toteuttamaan tuon ohjeen.)
Suoritus alkaa. Pääni tyhjenee. En muista kuin maksimissaan yhden osan tuosta kolmiosaisesta ohjeesta. Ja usein se osanen on oikea käsky, mistä seuraa jotain tälläistä:
Lähden juoksemaan, mutta unohdan että piti juosta viivaa pitkin, joten juoksen suoraan koiran eteen. En muista nostaa käsiäni ohjaamaan koiraa, MUTTA huudan HYPPY!
"No... Et juossut viivaa pitkin... Ja käskyn voisi antaa aiemmin. Ja käsien ohjaus auttaisi."
"..*nolotus* Ai niin se viiva.." Katson jalkoihini. Viiva on jossani todella kaukana pysähtymispaikastani. En siis edes näyttänyt juoksevani viivaa pitkin vaan jo lähdössä suuntasin poispäin viivasta.
Miten ihminen voi olla näin surkea? Miten ihmeessä juoksuaskelen ottaminen hävittää päästäni kaikki ne ohjeet, jotka alle 10 sekuntia aiemmin kuittasin ymmärretyiksi? Pitäisi varmaan mennä ulos juoksemaan ja harjoitella juoksu+ajattelu -yhdistelmää. Varmaan kaatuisin.
---
No. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että nämä syksyn kolme treeniä ovat olleet parempia kuin viime syksyn sähläykset. Kolalle jää treeneistä hyvä mieli. Se on tärkeintä. Ja kai sekin on vain plussaa, että joudun taistelemaan ja harjoittamaan tätä koordinaatiokyvytöntä kehoani. Ja koska Kola on itse asiassa loistavasti hallussa treenikentällä, voimme sählätä ihan rauhassa häiritsemättä muita (kuin korkeintaan ohjaajia, jotka yrittävät tehdä hyväkseni kaikkensa).
Vaikka agility ei sellaisenaan ole juurikaan edistynyt, olen joutunut tilanteeseen, jossa on pakko harjoitella yhteistyötä Kolan kanssa ihan uudesta näkövinkkelistä. Tokokentän rauhallinen eteneminen muuttuu joksikin ihan muuksi. "Riehuta sitä! Leikitä! Leikitä! Lisää sen kierroksia!" Ja minä yritän. Hiki päässä yritän löytää Kolasta kaasupoljinta. Ja sitten kun se löytyy, hirttää kaasu välittömästi kiinni ja käteni ovat mustelmilla ylikierroksisen koiran hampaiden jäljiltä.
---
Tekstistä voi ehkä päätellä, että tänään oli treeneissä oikein hauskaa. Harjoiteltiin kontakteja. Se sopii Kolan luonteelle. Se saa juosta tietyn esteen läpi ja pysähtyä. Siitä Kola pitää niin, ettei malttaisi odottaa käskyä/lupaa päästä esteelle. Treenattiin myös eteen-käskyä. Kola onnistui ylittämään kaksi estettä ilman minua. Mentiin keppejä. Sellaista pientä piperrystä. Mutta saatiinpahan suoritettua jokainen harjoitus ihan hallitusti. Kai.
(Tekstillä ei haeta säälipisteitä. Oikeasti olen vain hyvin hyvin huvittunut ja revin osaamattomuudestani kaiken sen huumorin, mitä siitä repiä voi. Minulle saa nauraa. Olen rehellisesti huono ja melkein ylpeä siitä. Alaspäin ei ainakaan voida mennä, joten suunta on suoraan ylös täältä osaamisen mariaanien haudasta.)
En osaa edes kuvailla, miten huonosti hallitsen kroppani. Pitäisi ohjata samaan aikaan koko kehon suunnalla. Pitäisi juosta oikeaan suuntaan. Edes tämä ei onnistu. Juoksen ihan mihin sattuu vaikka maahan piirrettäisi viiva.
"Piirrän sulle viivan. Juokse sitä pitkin ja ohjaa kädellä. Ja huuda käsky hyvissä ajoin!"
"Okei!" (Tässä kohtaa joka ikinen kerta vielä toistaiseksi rehellisesti uskon, että nyt tällä kertaa var-mas-ti muistan jokaisen osan ja pystyn toteuttamaan tuon ohjeen.)
Suoritus alkaa. Pääni tyhjenee. En muista kuin maksimissaan yhden osan tuosta kolmiosaisesta ohjeesta. Ja usein se osanen on oikea käsky, mistä seuraa jotain tälläistä:
Lähden juoksemaan, mutta unohdan että piti juosta viivaa pitkin, joten juoksen suoraan koiran eteen. En muista nostaa käsiäni ohjaamaan koiraa, MUTTA huudan HYPPY!
"No... Et juossut viivaa pitkin... Ja käskyn voisi antaa aiemmin. Ja käsien ohjaus auttaisi."
"..*nolotus* Ai niin se viiva.." Katson jalkoihini. Viiva on jossani todella kaukana pysähtymispaikastani. En siis edes näyttänyt juoksevani viivaa pitkin vaan jo lähdössä suuntasin poispäin viivasta.
Miten ihminen voi olla näin surkea? Miten ihmeessä juoksuaskelen ottaminen hävittää päästäni kaikki ne ohjeet, jotka alle 10 sekuntia aiemmin kuittasin ymmärretyiksi? Pitäisi varmaan mennä ulos juoksemaan ja harjoitella juoksu+ajattelu -yhdistelmää. Varmaan kaatuisin.
---
No. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että nämä syksyn kolme treeniä ovat olleet parempia kuin viime syksyn sähläykset. Kolalle jää treeneistä hyvä mieli. Se on tärkeintä. Ja kai sekin on vain plussaa, että joudun taistelemaan ja harjoittamaan tätä koordinaatiokyvytöntä kehoani. Ja koska Kola on itse asiassa loistavasti hallussa treenikentällä, voimme sählätä ihan rauhassa häiritsemättä muita (kuin korkeintaan ohjaajia, jotka yrittävät tehdä hyväkseni kaikkensa).
Vaikka agility ei sellaisenaan ole juurikaan edistynyt, olen joutunut tilanteeseen, jossa on pakko harjoitella yhteistyötä Kolan kanssa ihan uudesta näkövinkkelistä. Tokokentän rauhallinen eteneminen muuttuu joksikin ihan muuksi. "Riehuta sitä! Leikitä! Leikitä! Lisää sen kierroksia!" Ja minä yritän. Hiki päässä yritän löytää Kolasta kaasupoljinta. Ja sitten kun se löytyy, hirttää kaasu välittömästi kiinni ja käteni ovat mustelmilla ylikierroksisen koiran hampaiden jäljiltä.
---
Tekstistä voi ehkä päätellä, että tänään oli treeneissä oikein hauskaa. Harjoiteltiin kontakteja. Se sopii Kolan luonteelle. Se saa juosta tietyn esteen läpi ja pysähtyä. Siitä Kola pitää niin, ettei malttaisi odottaa käskyä/lupaa päästä esteelle. Treenattiin myös eteen-käskyä. Kola onnistui ylittämään kaksi estettä ilman minua. Mentiin keppejä. Sellaista pientä piperrystä. Mutta saatiinpahan suoritettua jokainen harjoitus ihan hallitusti. Kai.
(Tekstillä ei haeta säälipisteitä. Oikeasti olen vain hyvin hyvin huvittunut ja revin osaamattomuudestani kaiken sen huumorin, mitä siitä repiä voi. Minulle saa nauraa. Olen rehellisesti huono ja melkein ylpeä siitä. Alaspäin ei ainakaan voida mennä, joten suunta on suoraan ylös täältä osaamisen mariaanien haudasta.)
2 kommenttia:
Mahtava teksti :D. Meilläkin pyörähtää taas käyntiin vaiherikkaan agilityuran kolmas vuosi, parin viikon päästä on kolmannet agilityn alkeiskurssin pääsykokeet edessä, saa nähdä miten käy. Kai ne parin vuoden päästä ottaa meidät ihan säälistäkin jo mukaan. Sanoisin että TÄSTÄ ei pääse kuin ylöspäin, kehonhallintahan on TÄHÄN verrattuna ihan pro-tason juttuja ;). Tsemppiä Kolalle, että jaksaa jatkossakin ymmärtää emäntäänsä!
Meillähän oli joskus treeneissä puhetta, että ERÄÄT *köh köh* omistajat voisivat kaivata erillisiä koordinaatio- ja tasapainoharjoituksia, kuten vaikka suoraan kävelemistä tai 90 asteen käännöksiä kaatumatta koiran päälle... liity seuraan? ;)
Lähetä kommentti