Ollaan tällä viikolla aloiteltu kahta uutta tehtävää. Ostin noutokapulan ja naksun avulla ollaan harjoiteltu kapulan suussa pitämistä. Kola kiihtyy aika nopeasti ja alkaa sen jälkeen mässyttää kapulaa suussaan, joten naksun kanssa saa olla tarkkana, että osuu juuri siihen oikeaan rauhalliseen hetkeen.
EPK:n tottiksessa aloitettiin tänään liikkeestä seisominen. Kolalle liikkeestä jäävät käskyt ovat yllättävän helppoja opettaa. Ainakin liikkeestä maahan ja liikkeestä istumaan ovat olleet vaivattomia. Kola ei oikeastaan tarvitse enää apuliikkeitä tai namia käteen maahan menossa ja istumisessakin vain vähän käsiapua. Niinpä luulen, että myös liikkeestä seisominen saattaisi olla kohtuullisen helppo opetettava.
Noutokapulan kantaminen ja tuominen sitä vastoin saattaa tuottaa ongelmia. Toisaalta harjoittelua (ja etenkin kapulan minulle tuomista) saattaa ehkä helpottaa se, ettei kapula ole periaatteessa lelu. Eli se on vain väline, jonka Kola kuskaa minulle ja saa toiminnasta palkkion. Kepin ja pallon heittäminen sitä vastoin on puhtaasti leikki. Kai. Joka tapauksessa esineiden kantaminen ei ole ongelma. Ja luokse tuominenkin on parantunut huimasti viime aikoina. Kola tuo pallon jo hienosti jalkoihin ja vaihtaa sen mielellään namiin. Naksusta on ollut tässäkin kohtaa apua. Aina, kun Kola kirmaa minua kohti (vaikka pistelisikin sitten läheltä ohi), niin naksautan, kun Kola on lähellä. Niinpä se useimmiten hidastaa ja palaa hakemaan palkan.
Olen ylpeä koirastani siinä, miten hyvin se häiriön allakin pystyy keskittymään työskentelyyn minun kanssani. Tänään käytiin Leppävaaran uimahallin takana nurmikentillä harjoittelemassa tokoliikkeitä. Ympärillä kulkee juoksijoita ja pyöräilijöitä, sauvakävelijöitä ja koiria. Nurmikolla makaa auringonpalvojia ja aidan takaa urheilukentältä kaikuu huutoja ja keskustelun ääniä. Ja silti Kola huomioi vain minut ja pallon/kepin/namin. Toki säilytän häiriötekijöihin mielelläni etäisyyttä vähintään parisenkymmentä metriä tai näköesteenä heinikkoa, mutta joka tapauksessa Kola pystyy nykyään hallitsemaan peräänjuoksuhalujaan loistavasti. En usko, että ihan vierestä viilettävää juoksijaa tai pyöräilijää olisi (vielä) mahdollista vastustaa, mutta pieni etäisyys tekee sietämisharjoittelun mahdolliseksi. Hyvä Kola!
---
EPK:n treenien lopuksi otettiin ryhmäpaikallaanmakuu. Kola makasi rauhallisesti paikoillaan, mitä nyt välillä nuuskutti nurmikkoa allaan. Katselin siitä vähän matkan päästä koiria. Voi että. Muistan, miten parisen vuotta sitten katselin kateellisena samaisella alueella treenanneita koirakoita. Miten hitsin tottelevaisia ne olivatkaan. Ne harjoittelivat noutoa. Minä kävelin ihan vierestä ohi, eikä yksikään koira huomioinut minua mitenkään. Olin kateellinen. Niin tottelevaisia. Ja syvää mielihyvää tuntien katselin siinä nyt omaa koiraani, joka ei edes katsonut ohi kulkeneisiin ihmisiin ja koiriin. Tai saattoi tuo ehkä vilkaista. Mutta siinä se silti makasi ilman lisäkäskyjä tai välipalkitsemisia. Kaksi minuuttia kului ja ohi kulkevat ihmiset saivat tällä kertaa katsella puolestaan meitä. Uskomatonta.
t. nimim. ylpeä mamma ;)
EPK:n tottiksessa aloitettiin tänään liikkeestä seisominen. Kolalle liikkeestä jäävät käskyt ovat yllättävän helppoja opettaa. Ainakin liikkeestä maahan ja liikkeestä istumaan ovat olleet vaivattomia. Kola ei oikeastaan tarvitse enää apuliikkeitä tai namia käteen maahan menossa ja istumisessakin vain vähän käsiapua. Niinpä luulen, että myös liikkeestä seisominen saattaisi olla kohtuullisen helppo opetettava.
Noutokapulan kantaminen ja tuominen sitä vastoin saattaa tuottaa ongelmia. Toisaalta harjoittelua (ja etenkin kapulan minulle tuomista) saattaa ehkä helpottaa se, ettei kapula ole periaatteessa lelu. Eli se on vain väline, jonka Kola kuskaa minulle ja saa toiminnasta palkkion. Kepin ja pallon heittäminen sitä vastoin on puhtaasti leikki. Kai. Joka tapauksessa esineiden kantaminen ei ole ongelma. Ja luokse tuominenkin on parantunut huimasti viime aikoina. Kola tuo pallon jo hienosti jalkoihin ja vaihtaa sen mielellään namiin. Naksusta on ollut tässäkin kohtaa apua. Aina, kun Kola kirmaa minua kohti (vaikka pistelisikin sitten läheltä ohi), niin naksautan, kun Kola on lähellä. Niinpä se useimmiten hidastaa ja palaa hakemaan palkan.
Olen ylpeä koirastani siinä, miten hyvin se häiriön allakin pystyy keskittymään työskentelyyn minun kanssani. Tänään käytiin Leppävaaran uimahallin takana nurmikentillä harjoittelemassa tokoliikkeitä. Ympärillä kulkee juoksijoita ja pyöräilijöitä, sauvakävelijöitä ja koiria. Nurmikolla makaa auringonpalvojia ja aidan takaa urheilukentältä kaikuu huutoja ja keskustelun ääniä. Ja silti Kola huomioi vain minut ja pallon/kepin/namin. Toki säilytän häiriötekijöihin mielelläni etäisyyttä vähintään parisenkymmentä metriä tai näköesteenä heinikkoa, mutta joka tapauksessa Kola pystyy nykyään hallitsemaan peräänjuoksuhalujaan loistavasti. En usko, että ihan vierestä viilettävää juoksijaa tai pyöräilijää olisi (vielä) mahdollista vastustaa, mutta pieni etäisyys tekee sietämisharjoittelun mahdolliseksi. Hyvä Kola!
---
EPK:n treenien lopuksi otettiin ryhmäpaikallaanmakuu. Kola makasi rauhallisesti paikoillaan, mitä nyt välillä nuuskutti nurmikkoa allaan. Katselin siitä vähän matkan päästä koiria. Voi että. Muistan, miten parisen vuotta sitten katselin kateellisena samaisella alueella treenanneita koirakoita. Miten hitsin tottelevaisia ne olivatkaan. Ne harjoittelivat noutoa. Minä kävelin ihan vierestä ohi, eikä yksikään koira huomioinut minua mitenkään. Olin kateellinen. Niin tottelevaisia. Ja syvää mielihyvää tuntien katselin siinä nyt omaa koiraani, joka ei edes katsonut ohi kulkeneisiin ihmisiin ja koiriin. Tai saattoi tuo ehkä vilkaista. Mutta siinä se silti makasi ilman lisäkäskyjä tai välipalkitsemisia. Kaksi minuuttia kului ja ohi kulkevat ihmiset saivat tällä kertaa katsella puolestaan meitä. Uskomatonta.
t. nimim. ylpeä mamma ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti