Seitsemän tuntia kestänyt duunipalaveri rutisti mehut melko tehokkaasti. Ajattelin, että minusta ei ole mitään iloa pentutottiksessa. Nukahdan kentälle. Väääääärin.
En edes muistanut väsymystäni, kun katselin aivan mahtavasti omistajiinsa keskittyviä pentuja. Uskomatonta, että parissa viikossa pennut ovat oppineet kiinnittämään huomionsa omistajiin. Toki huomio välillä herpaantuu ja iskee hetkellinen riehuhaukku tai sinkoiluhetki, mutta suurimman osan tuntia pennut tekivät juuri sitä, mitä niiden pitääkin tehdä - työskentelivät omistajansa kanssa. Ympärillä puuhailee 13 koirakkoa, minä huutelen ohjeita ja ohi päristelee jos jonkinsorttista moottoriajoneuvoa. Ja silti kaikki ryhmäni pennut pystyivät keskittymään. Wau wau wau.
Kola odotteli suolapatsaana syrjässä. Olin koirastani kovin ylpeä. Se oli perropentuja katsomaan tulleen Maijan kainalossa rapsuteltavana pitkiä aikoja, kun minä puuhailin pentujen kanssa. Ja loput ajasta se istui ihan hiljaa ja odotti kiltisti. Lisäksi Kola meni treenien lopuksi omatoimisesti rapsuteltavaksi erään pennunomistajan lähelle. Kyykistyminen on tämän hetken taikasana. Se mitä ilmeisimmin viestittää Kolalle, että tästä ihmisestä ei ole huolta. Ja hyvä niin. Se on jälleen edistystä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti