ohhoh...

... Löytyihän Kolastakin se hetki, kun lenkkeilemällä saa äijästä puhdin pois.

Sää suosii lenkkeilijää, joten lähdimme ulkoilmaan heti, kun pääsin töistä. Lykkäsin Kolalle valjaat+pyykkinaruviritelmän niskaan ja tallustelimme vartin matkan lähimpään metsään. Sen läpi kulkee aivan mahtava reitti loivaa ylämäkeä Lintuvaaraan. Metsässä on hyvä näkyvyys ja vähän kulkijoita, joten Kola ja pyykkinaru painelevat korvat hulmuten ja sammalet tömisten pitkin maita ja mantuja. Puolessa tunnissa olimme tallustelleet metsän läpi ja saavuimme ratsastustallille vievälle piiiitkälle hiekkatiesuoralle. Kola jaksoi edelleen kirmata niin, että joutui välillä rauhoittamaan käskyllä menohaluja. Vielä takaisin metsäreitille päästessäkin Kola jaksoi ryntäillä ja säntäillä. Mutta sitten, kun yli tunnin pyykkinarun päässä "vapaana" sinkoilun jälkeen tulimme Leppävaaran urheilupuiston tietämille, loppui Kolasta lopultakin vauhti. Se raahusti kuin mikäkin vanhus viimeisen ylämäen kotia kohti ja tuossa tuo nyt lepää. Silmät liikkuvat, mutta muuten koira näyttää ihan ruumiilta. :D

Ja voi hemmetti että on muuten myös omistajalla jalat aikamoista mössöä. Kumisaappaissa tunti neljäkymmentä pitkin mutkaisia ja muhkuraisia metsäpolkuja. Kuka kantaisi minut huomenna töihin ja sieltä kotiin?

----

Olen muuten tässä pohtinut, että Kola alkaa olla ainakin 90% luotettava lenkillä ihmisiä kohdattaessa. Kola voi siis vallan mainiosti olla metsässä pyykkinarun jatkeena ja jopa ihminen+koira -yhdistelmän kohdatessamme matka jatkuu ilman tutustumaan pyrkimistä hienosti. (Toki silti nappaan pyykkinarusta kiinni näissä tapauksissa, sillä en halua ottaa riskiä, että Kola menee esim. ottamaan turpiin vastaantulijalta.) Metsässä pelkän tyhjänpäiväisen ihmisen kohdatessa Kola reagoi reagoimattomuudella. Koirapuistossa Kola tihenevissä määrin lähestyy itse ihmisiä ja tarjoutuu rapsutettavaksi. Myös lapset saavat koskea Kolaan ( - vaikkakin Kola yleensä näissä tilanteissa näyttelee vakuuttavasti roolia "olen jossain ihan muualla kuin tässä mutta kai tämä on vain pakko sietää huh nyt se lopetti".. ;)

Fiksu piski!

perhanan perhana

Kuka kertoisi kaksi asiaa:
1) Mitä hemmettiä tuossa tapahtuu
ja
2) Millä HEMMETILLÄ siitä pääsee eroon?



Syytetty toimistaan: "Olen syytön, pieni ja viaton. Minäkö muka syyllistyisin johonkin noin ikävään?!"


















-----
Ja lopuksi vielä Touho Toope ja kadonneen kepin arvoitus eli päivän taidepitoinen lyhytelokuva. (Varaudu taidepitoisuuteen kallistamalla päätäsi 90 astetta vasemmalle.)

saaaaaks sitä silittää!

Metrinen kääpiö tallusteli kumisaappaissaan ja yksinäisen oloisena lenkkireittimme varrella. Vaaleanpunaiset saappaat kääntyivät meidän puoleemme, kun tassuttelimme ohi kääpiöstä.

"Saaks tota silittää?" kääpiö kysyi oikein kohteliaasti.
"Voithan sä kokeilla. Katotaan miten käy."
Kääpiön kädet yrittivät päästä taputtamaan piskin päätä. Piski nyökytteli päätään kauemmas.
"Rapsuta kato tuolta leuan alta. Siitä se tykkää."
Piski seisoi tyynesti paikoillaan, kun kääpiö kuopsutteli tyytyväisenä leuan alta.
"Meilläkin on koira!"
"Aijaa, minkä rotuinen?" (Unohdan aina, että tämä on kääpiöille ihan liian vaikea kysymys.)
"Emmä tiiä."
"Okei."
"Se on sellanen.. Sellanen näääin pieni, että se mahtuisi teekuppiin."
"Ai sellanen. Olisikohan tsihuahuahua?"
"JOO JUST SE! Se on tosi pieni tähän verrattuna."
"Jep."
"Mutta sun koira on pieni niihin jättiläiskoiriin verrattuna."
"Näin on. Ihan pieni niihin verrattuna."
"Nii.. Heippa!"
"Heippa!"

Voi miten huvitti. Olisipa enemmän noita koirakoulutettuja kääpiöitä maailmassa, niin elämä olisi helppoa myös tulevaisuudessa. Piski otti tilanteen omalla tavallaan rennosti eli tökötti paikallaan sahapukkina. Minä rapsuttelin leuan alta ja poskista rauhoittavasti ja viestitin koiralle, että tilanne on ok.

Jaden emäntä sen osuvasti sanoi. Ehkä Kolalla tosiaan on ollut menossa joku epävarmuuden ja mörköjen kausi, josta nyt ollaan pikkuhiljaa pääsemässä eroon. Ohikulkijat eivät ole enää mörköjä vaan aika totaalisen yhdentekeviä varjoja, joiden olemisen kestää, vaikkeivät ne mitään riemunkiljahduksia Kolassa herätäkään. (Tosin Kola on heilutellut häntäänsä jo useaan otteeseen ihan vieraille ihmisille koirapuistossa! Ehkä sen ärripurrikeksivarasto on tyhjentynyt. ;)

kotisivut

Teinpä aikani kuluksi Kolalle kotisivut. Pistin sinne sellaista yleistä pysyväluonteista faktaa.

Täällä ne ovat.

Onnea Gotchan D-pentue!

Tänään tulee tasan vuosi siitä päivästä, kun perheemme elämä muuttui radikaalisti. Lapsukainen oli syntynyt. Voi onnen päivää, sitä oli odotettu pitkään ja hartaasti. Tosin taisin saada tiedon pentujen syntymästä vasta muutamaa päivää myöhemmin. Tänään on juhlistettu päivää lähinnä leikkien. Synttärikutsuilla vieraana Luca-barbet.

Virallinen synttärikuva.



















Ja sitten kuvia tämän päivän ulkoilulta koirapuistoon. Kolan piti tietenkin isoveikkana puolustaa Lucaa vaarallista kingcharlesinspanielia vastaan. Pahuksen Kola vaikutti lähinnä tappajahirviöltä, kun piti niin rumasti kiroilla, vaikka spanieli oli ihan rauhallinen ja kiltti. HmpH. Ja Luca tietenkin sai ihan vapaasti hyppiä ympärillä ja riekkua pitkin ja poikin, eikä siihen ollut mitään sanottavaa. "MUR MINUN KAVERI MENE POIS."

Yritin ottaa Kolasta pihalta yksivuotiskuvaa. Ei Kola suostunut seisomaan kauniisti ja toisaalta kuviin pyrki mukaan myös eräs musta karvapörrö.. ;)















































Kun kerran Kola poseeraa, niin tokihan myös synttärivieras Lucan piti poseerata. (..mutta missä ovat silmät..)
























Pojat pistivät juoksuksi.



















































Joko mennään?












Hetkellisesti hihnassa kulkeminen sujui ihan mallikkaasti. ;)

taistelukoirakoulutuksen alkeet

Luca barbet on kylässä. Kola yritti hyvän tovin harrastaa insestiä, mutta sitten joku taikanappula painui pohjaan ja homma muuttui reiluksi poikapainiksi. Painia jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Ja jatkui. Ja sitten koirat olivat p-o-i-k-k-i. Siis aivan kuitteja. Kumpikin läähättää lattialla ja kovin söpösti nukkuvat vierekkäin.

Olin jo ihan ehtinyt unohtaa, miten täynnä virtaa tuollainen pieni koiralapsi onkaan.. :D Eihän noista saanut edes terävää kuvaa, kun eivät olleet hetkeäkään paikoillaan.


















Yksi väsyneehkö ja hengästyneehkö barbet-lapsi.


















Kola yrittää leikkiasennolla villitä vielä, vaikka toinen on ihan rättipoikki


















Taistelu jatkuu ties monettako kymmenettä minuuttia...


..ja jatkuu..


...Samaan aikaan taustalla Kola ja Luca ovat käyneet iltapissalla pihalla. Happihyppelyn voimin paini alkaa uudelleen.

Koiratreffit espoolaisittain

Jesh, nyt on korkattu Espoon koiratreffailu Lintuvaaran metsissä ja tästä on hyvä jatkaa. Paikalle saapuivat Kola, Poppi ja lagotto Totti. Tällä kertaa paikalla oli vain jätkiä. Kolan piti aluksi pullistella Totille, mutta ei onneksi kovin kovalla kädellä. Poppi ilmeisesti koki ihastumisen ja olisi käsitellyt Tottia enemmänkin, jos siihen olisi annettu lupa.

Kola ja Poppi hajujen vietävänä.


















Kolan todella tuima katse saa Totin väistämään ihan suosiolla vähän kauemmas.



















Poppia ottaa pannuun Kolan keppi, johon ei saa koskea ja jota ei saa kiskoa. Totti tarkkailee tilannetta. Kola niiaa nätisti.


















Loppuun vielä Kolan patsastelua yksivuotissynttäreiden kynnyksellä.

Aivot OFF hormonit ON

Joo morjens millainen koira kuoriutuikaan Kolasta, kun paikalle saapui hemaiseva Blöndi Elli-portugeesin ominaisuudessa :D Voi hyvää päivää vaan.

Eilinen vesikoiratottis meni aivan totaalisen täydellisesti penkin alle. Vanukas ohjasi meidät jo jotain osaavien ryhmään ja siellä minä seistä möllötin kera koiran, joka kiskoi, kiskoi, vinkui ja kiskoi. (Kola osaa siis tavallisesti olla koulutuksessa hyvinkin pitkälle irti eikä ota muihin koiriin tavallisesti oikeastaan mitään kontaktia.)

"Ottakaa koirat sivulle ja sitten käskystä maahan. Harjoitellaan paikalla makuuta."
"Kola. Kola?" Ei kontaktia.
*asettuminen Kolan ja Ellin väliin näköesteenä seisomaan*
"Kola." Ei mitään reaktiota. Kola kurkkii jalkojeni välistä hurmaavaa blondiinia.
*askeleita kauemmas muista koirista*
"Kola." Ei mitään vieläkään. Edelleen vinkumista ja jalkojen välistä kurkkimista.
*tallustelu toiselle puolelle seinää, jolloin Elliä ei enää voi nähdä*
"Kola." Pikainen tyhjä katse ja epätoivoista kiskomista johonkin.
Lelun sentään suostui ottamaan suuhunsa, mutta hyvin hajamielisesti.
"Tota. Me ei tänään tehdäkään yhtään mitään. Kola on ihan pihalla. Me vaan koitetaan selviytyä tästä täällä olemisesta."

Niinpä tallustelin edelleen kiskovan koirani kanssa toiseen päähän pommisuojaa ja teimme esteen kanssa kivoja ylityksiä. Niihin Kola sentään jaksoi keskittyä ja oli hyvin innokas noutamaan esteen yli heitettyä lelua.

Kotimatkalla sidoin Kolan takapenkkiin kiinni, koska hemaiseva blondi istui aina niin hemaisevana etupenkin jalkatilassa. VÖYYYYYYYYYYYYYYYYYYY. VÄYYYYYYY. ITK. PARKU. VÖYYYYYYYYYY. Myös Ellin omistaja sai kokea Kolan hellät nakertelut olkapäässään, kun Kola koitti löytää tietä Ellin sydämeen omistajan kautta. NYYH. KYYNEL. VÄYYYYY.

Repeilytti se Kolan oleminen. Toinen niin tosi vakavissaan oli perustamassa perhettä eikä Elli enää edes ollut siinä tilanteessa, että antaisi Kolalle mitään muuta kuin hammasta. :D

---

Itseä täytyy kehaista sen verran, että tajusin olla pakottamatta Kolaa tokoilemaan sen jälkeen, kun olin sitä muutaman minuutin itsepäisesti yrittänyt saada innostumaan yhteistyöstä kanssani. Olisi jäänyt molemmille paha mieli koko tokoilusta, jos kokonainen tunti olisi yritetty vängätä tahtojen taistelua naisten ja koulunkäynnin välillä. Nyt Kola sentään pääsi hyppäämään estettä yli ja selvästi nautti siitä sen hetken, mitä pystyi siihen keskittymään.

ISIIIIIIIIII

Ihan tavallinen ilta. Emppu ja koira ovat viettäneet koko päivän yhdessä. On touhuttu. On lenkkeilty. On leikitty. Ja silti. Koira odottaa. Ja odottaa. Ja odottaa.























Ja sitten koittaa se maaginen hetki, johon koko päivä on tähdännyt. Jonka vuoksi tämäkin päivä on taas jaksettu pusertaa kasaan.

Ovi käy. Kola haukkuu, vaikka tasan varmasti tietää, kuka ovella on. Ei, se ei ole joulupukki. Ei, se ei ole rosvo tai tv-lupatarkastaja. HAU. "Kola hei.." HAU. "Kola se on MATTI." HAU HAU. "Mee kattoo hölmö, se on Matti." HAU. Ja sitten lähtee. Kuin tykin suusta. Ryskis, suoraan päin. Hän vispaa, Kola pitää epämääräistä murinan ja vinkumisen välimuotoa. ÖR ÖR VIIK RÖRÖ ÖR ÖR. Häntä vispaa niin että kolisee. Isi ei vaan huomaa. Isi on kylmä kuin pakastin. ISIIIIII. Turhautuminen iskee ja Kola painelee tuhatta ja sataa sohvalle odottamaan käsittelyä.


















Isi ei vaan suostu huomioimaan. Isi ei huomaa. Mikä isissä on vikana?! Isi ei rakastakaan Kolaa?!

Ehkä toiselta sohvalta huomaisi paremmin. Isi..? ISI!? Katso tänne isi!


















ISI KATSOI. ISI KATSOI. ISI LÄHESTYY. LÄHESTYY. IIH IIH. RAPSUTA KOSKETA RAKASTA!


















AAaaaaaaaaaaaaaaaaa Kola loves isi sydänsydän hali hali halihalihalihali. Anna rakkautta isi.

piis änd lööv.

Kola on jotenkin rauhoittunut. Se aloittaa aamunsa edelleen paljon aikaisemmin kuin minä ehkä oikeasti haluaisin, mutta muuten se on löytänyt itsestään sisäistä itseluottamusta lisää ja olemiseensa tiettyä vakautta. Se myös tulee kainaloon aiempaa useammin.

Metsässä irti kirmatessaan Kola on elementissään. Siitä näkee, miten paljon se nauttii juoksemisesta. Ja se nauttii myös minun kuuntelemisestani. Minun kanssa tekemisestäni. Ja se on mahtavaa. Se on niin mahtavaa, ettei mahtavampaa olekaan. Ja tämä on syy, miksi olen varma, että agility tulee kehittymään Kolalle erittäin hyvin sopivaksi lajiksi.

----

Eilen koirapuistoon tuli saksanpaimenkoirauros, joka piti kumeaa murinaa hurmatessaan narttua. Kolan puntit tutisivat, sillä se ei edelleenkään pidä pystykorvaisista isoista - etenkään seefferin näköisistä -(uros)koirista. Niinpä Kola maastoutui varjoihin ja pysyi etäällä jättimäisestä saksalaisesta. Vaikka Kola näyttikin hieman ahdistuneelta, olin kaikesta huolimatta tyytyväinen tilanteeseen. Kola on saanut kaksi kertaa köniinsä isommalta koiralta ja mielestäni tämä on tehnyt Kolalle hyvää - niin hurjalta kuin se kuulostaakin.. Välikohtaukset ovat pudottaneet Kolan maan pinnalle ja tuoneet tervettä itsesuojeluvaistoa toimitaan. Kolaa ei siis kertaakaan ole sattunut fyysisesti, mutta itsetunto on saanut iskuja, kun isompi koira on jyrännyt Kolan maahan. Tapauksista ei näyttäisi jääneen vihaisuutta tai pelkoja, mutta se on saanut Kolan tajuamaan, ettei ihan jokaiselle kannata suin päin mennä vastaamaan haasteeseen. Aikaisemmin oli vähän sellainen fiilis, että Kola kuvittelee olevansa puiston yksinvaltias, jota kukaan ei voi syöstä vallasta. Tämä asenne näkyi jossain määrin myös kotona. Nyt Kola on jotenkin... nöyrempi.

Kola kykeni leikkimään puistossa, kun siirryimme saksanpaimenkoirasta hieman etäämmälle. Ei siis mitään kauhupaniikkeja tai muita ahdistuskohtauksia vaan tervettä kunnioitusta kahtakymmentä Kolan oman painon yli menevää kiloa kohti.

TU TÄ!

Luoksetulo on parantunut hui-mas-ti. Harjoittelua häiriön alaisena pitäisi vielä lisätä, mutta etenkin metsässä - oli koiraseuraa tahi ei - luoksetulokäsky on muuttunut noudatettavaksi käskyksi. Kola kylläkin hidastelee edelleen syystä tai toisesta välillä luoksetulon kanssa, mutta joka tapauksessa olen onnistunut käyttämään käskyä juuri niillä hetkillä, joilla voin olla 95% varma, että koira myös tulee luokse ilman, että pitää lähteä hakemaan.

Olettaisin olevani oikeassa, kun harjoittelen nykyään luoksetuloa jokaikisellä lenkillä. Kutsun koiran luokse. Kehun ja vapautan. Taas mennään. Kutsun luokse. Kehun. Vapautan. Tätä toistellaan vähän väliä. Yritän muistaa palkata Kolaa välillä myös esim. viskaamalla kepin tai lumipallon selän taakse ja siis vapautan Kolan ennen kuin se edes ehtii luokseni.

Lenkkeily sisältää siis luoksetulotoistoja runsain mitoin. Kola ymmärtää nähtävästi myös käsimerkkiä luoksetulossa. Käsimerkki on yllättäen sama kuin liki-käskyssä. Nähtävästi olen tuota käsimerkkiä alkanut käyttää ja mikäpä siinä. Ihan hyvä käsimerkki. Välillä joudun muistuttelemaan Kolaa siitä, että luoksetulo on ihan oikeasti sellainen, että tullaan ihan kirjaimellisesti luokse eikä vaan käydä tekemässä mutkaa jossain lähistöllä. Tähän auttaa pieni ärähdys ja uusi kutsu. Koira palaa tekemään ihan kunnollisen luoksetulon.

Häiriöharjoituksia tarvitaan lisää. Olemme harjoitelleet irti olemista ja korvien säilyttämistä Lahdessa kotikotona. Kola lönkyttelee pyykkinaru perässään kadulla. Ihmisten ohittaminen sujuu yllättäen todella hienosti. Kolaa ei paljoakaan vähempää voisi kiinnostaa yhdentekevä vastaantuleva ihmisolento. Tämä omassa kuplassa eläminen kun saataisiin siirrettyä vielä vähän yllättävämpiin tilanteisiin (esim. metsässä kävelevään ihmiseen törmäämiseen), niin olisin oikein todella tyytyväinen.

Kola on lopettanut - ainakin tältä erää - vieraiden ihmisten vahtimisen pihalla. Ja mikäpä sen parempaa. Minä vahdin, Kola hoitaa lenkkeilyn nuuskimispuolen.