Luoksetulo on parantunut hui-mas-ti. Harjoittelua häiriön alaisena pitäisi vielä lisätä, mutta etenkin metsässä - oli koiraseuraa tahi ei - luoksetulokäsky on muuttunut noudatettavaksi käskyksi. Kola kylläkin hidastelee edelleen syystä tai toisesta välillä luoksetulon kanssa, mutta joka tapauksessa olen onnistunut käyttämään käskyä juuri niillä hetkillä, joilla voin olla 95% varma, että koira myös tulee luokse ilman, että pitää lähteä hakemaan.
Olettaisin olevani oikeassa, kun harjoittelen nykyään luoksetuloa jokaikisellä lenkillä. Kutsun koiran luokse. Kehun ja vapautan. Taas mennään. Kutsun luokse. Kehun. Vapautan. Tätä toistellaan vähän väliä. Yritän muistaa palkata Kolaa välillä myös esim. viskaamalla kepin tai lumipallon selän taakse ja siis vapautan Kolan ennen kuin se edes ehtii luokseni.
Lenkkeily sisältää siis luoksetulotoistoja runsain mitoin. Kola ymmärtää nähtävästi myös käsimerkkiä luoksetulossa. Käsimerkki on yllättäen sama kuin liki-käskyssä. Nähtävästi olen tuota käsimerkkiä alkanut käyttää ja mikäpä siinä. Ihan hyvä käsimerkki. Välillä joudun muistuttelemaan Kolaa siitä, että luoksetulo on ihan oikeasti sellainen, että tullaan ihan kirjaimellisesti luokse eikä vaan käydä tekemässä mutkaa jossain lähistöllä. Tähän auttaa pieni ärähdys ja uusi kutsu. Koira palaa tekemään ihan kunnollisen luoksetulon.
Häiriöharjoituksia tarvitaan lisää. Olemme harjoitelleet irti olemista ja korvien säilyttämistä Lahdessa kotikotona. Kola lönkyttelee pyykkinaru perässään kadulla. Ihmisten ohittaminen sujuu yllättäen todella hienosti. Kolaa ei paljoakaan vähempää voisi kiinnostaa yhdentekevä vastaantuleva ihmisolento. Tämä omassa kuplassa eläminen kun saataisiin siirrettyä vielä vähän yllättävämpiin tilanteisiin (esim. metsässä kävelevään ihmiseen törmäämiseen), niin olisin oikein todella tyytyväinen.
Kola on lopettanut - ainakin tältä erää - vieraiden ihmisten vahtimisen pihalla. Ja mikäpä sen parempaa. Minä vahdin, Kola hoitaa lenkkeilyn nuuskimispuolen.
Olettaisin olevani oikeassa, kun harjoittelen nykyään luoksetuloa jokaikisellä lenkillä. Kutsun koiran luokse. Kehun ja vapautan. Taas mennään. Kutsun luokse. Kehun. Vapautan. Tätä toistellaan vähän väliä. Yritän muistaa palkata Kolaa välillä myös esim. viskaamalla kepin tai lumipallon selän taakse ja siis vapautan Kolan ennen kuin se edes ehtii luokseni.
Lenkkeily sisältää siis luoksetulotoistoja runsain mitoin. Kola ymmärtää nähtävästi myös käsimerkkiä luoksetulossa. Käsimerkki on yllättäen sama kuin liki-käskyssä. Nähtävästi olen tuota käsimerkkiä alkanut käyttää ja mikäpä siinä. Ihan hyvä käsimerkki. Välillä joudun muistuttelemaan Kolaa siitä, että luoksetulo on ihan oikeasti sellainen, että tullaan ihan kirjaimellisesti luokse eikä vaan käydä tekemässä mutkaa jossain lähistöllä. Tähän auttaa pieni ärähdys ja uusi kutsu. Koira palaa tekemään ihan kunnollisen luoksetulon.
Häiriöharjoituksia tarvitaan lisää. Olemme harjoitelleet irti olemista ja korvien säilyttämistä Lahdessa kotikotona. Kola lönkyttelee pyykkinaru perässään kadulla. Ihmisten ohittaminen sujuu yllättäen todella hienosti. Kolaa ei paljoakaan vähempää voisi kiinnostaa yhdentekevä vastaantuleva ihmisolento. Tämä omassa kuplassa eläminen kun saataisiin siirrettyä vielä vähän yllättävämpiin tilanteisiin (esim. metsässä kävelevään ihmiseen törmäämiseen), niin olisin oikein todella tyytyväinen.
Kola on lopettanut - ainakin tältä erää - vieraiden ihmisten vahtimisen pihalla. Ja mikäpä sen parempaa. Minä vahdin, Kola hoitaa lenkkeilyn nuuskimispuolen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti