saaaaaks sitä silittää!

Metrinen kääpiö tallusteli kumisaappaissaan ja yksinäisen oloisena lenkkireittimme varrella. Vaaleanpunaiset saappaat kääntyivät meidän puoleemme, kun tassuttelimme ohi kääpiöstä.

"Saaks tota silittää?" kääpiö kysyi oikein kohteliaasti.
"Voithan sä kokeilla. Katotaan miten käy."
Kääpiön kädet yrittivät päästä taputtamaan piskin päätä. Piski nyökytteli päätään kauemmas.
"Rapsuta kato tuolta leuan alta. Siitä se tykkää."
Piski seisoi tyynesti paikoillaan, kun kääpiö kuopsutteli tyytyväisenä leuan alta.
"Meilläkin on koira!"
"Aijaa, minkä rotuinen?" (Unohdan aina, että tämä on kääpiöille ihan liian vaikea kysymys.)
"Emmä tiiä."
"Okei."
"Se on sellanen.. Sellanen näääin pieni, että se mahtuisi teekuppiin."
"Ai sellanen. Olisikohan tsihuahuahua?"
"JOO JUST SE! Se on tosi pieni tähän verrattuna."
"Jep."
"Mutta sun koira on pieni niihin jättiläiskoiriin verrattuna."
"Näin on. Ihan pieni niihin verrattuna."
"Nii.. Heippa!"
"Heippa!"

Voi miten huvitti. Olisipa enemmän noita koirakoulutettuja kääpiöitä maailmassa, niin elämä olisi helppoa myös tulevaisuudessa. Piski otti tilanteen omalla tavallaan rennosti eli tökötti paikallaan sahapukkina. Minä rapsuttelin leuan alta ja poskista rauhoittavasti ja viestitin koiralle, että tilanne on ok.

Jaden emäntä sen osuvasti sanoi. Ehkä Kolalla tosiaan on ollut menossa joku epävarmuuden ja mörköjen kausi, josta nyt ollaan pikkuhiljaa pääsemässä eroon. Ohikulkijat eivät ole enää mörköjä vaan aika totaalisen yhdentekeviä varjoja, joiden olemisen kestää, vaikkeivät ne mitään riemunkiljahduksia Kolassa herätäkään. (Tosin Kola on heilutellut häntäänsä jo useaan otteeseen ihan vieraille ihmisille koirapuistossa! Ehkä sen ärripurrikeksivarasto on tyhjentynyt. ;)