erätauolla

Perjaintaina hermosäikeet kiristyivät äärimmilleen agilityharkoissa. Tällä kertaa kiristyminen ei johtunut niinkään Kolasta, vaan kommenteista, joita harjoituksissa sateli. Kola seisoi keskellä kenttää eikä suostunut tulemaan luokse. Se ei mennyt karkuun, mutta oli aivan sen näköinen, että se ei yhtään tajua. Se oli siis ihan kysymysmerkin näköisenä.

...mutta kelataanpas treeneissä vähän taaksepäin...

Harkkojen alku meni oikein mukavasti. Treenattiin Kolan kanssa kahdestaan kentän sivussa keppejä. Ei ongelmaa. Treenattiin myös kepit-putki-paluu kepeille -yhdistelmää. Siinäkin: ei ongelmaa. Mentiin ohjaajan kanssa treenaamaan esteille, jotka oli asetettu ympyrämuotoon. Tarkoitus oli aloittaa koiran kanssa ympyrän sisäpuolelta, lähettää koira esteen yli, kutsua se esteiden välistä taas ympyrän kehän sisäpuolelle ja lähettää se seuraavasta esteestä yli, jne. jne. Mielestäni tämäkin sujui ihan ok. Kola kuumui aika paljon, mutta se kuitenkin teki ihan täysillä. Sitten rakensimme radan kentälle. Ja siinä tullaan tekstin alkuun.

Siellä Kola siis tökötti. Treeniryhmän eräs jäsen (, jonka koira on SUPERhallinnassa) ryhtyi antamaan kolankorjausehdotuksia. Johtajuusongelma, siinä se. Tiukka kuri ja koira ei saa tehdä mitään ellen minä anna lupaa. Jääkausi. Täysi huomioimattomuus. Miten se on lenkillä? Missä tilanteessa sitä lenkillä pitää käskeä? Ohituksissa? "Ei, se menee hihnassa ihan loistavasti eikä lenkillä ole käytännössä koskaan mitään ongelmia." Metsässä? Se ei tule luokse? "Tulee. Metsässä se tulee periaatteessa aina luokse, etenkin kun valitsen tilanteet niin, että tiedän koiran tulevan luokse." Tokossa? "Ei. Kola ei uhmaa minua tokossa." (Siis tokihan Kola vetää joskus patukan kanssa ympäri kenttää, mutta en koe sitä ongelmana vaan Kolan kiihtymyksenä harkkojen tuoksinassa.) Ja koko ajan minulla oli tunne, että minun puheitani pidetään kaunisteltuina epätotuuksina. En tietenkään mene takuuseen, että neuvoissa ja kysymyksissä olisi ollut mitään sen kummempaa takana, mutta jotenkin tuli sellainen olo, että naksuttelu ja muu kukkahattutäteily on persiistä. Koira kovilla otteilla kuriin. Piste.

Aika surkealla fiiliksellä lähdin ajelemaan viikonlopunviettoon Lahteen vanhempien luokse. Koko ajomatkan pohdin tilannetta. Ja sitten se ajatus viimeinkin pääsi läpi. Se, jota muistaakseni jo jossain aikaisemmassakin kirjoituksessa etsin, mutten löytänyt. Kola ei tajua agilityn ideaa. Se ei tajua, että minun ohjaukseni kertoo, mihin sen pitäisi mennä. Se ei vaan osaa ja siltä vaaditaan liian vaikeita. Typerää, etten keksinyt sitä aikaisemmin. Todella typerää. Miten hölmö olen ollut, ettei tuo tullut rehellisesti sanottuna kertaakaan mieleeni. Se ei edes käynyt mielessäni. Mutta nyt olen ihan varma. Takuuvarma. Kola ei agilitykentällä uhmaa minua - kuten ohjaajakin treenien jälkeen tuli toteamaan. "Ei se mun mielestä ollut keskisormi pystyssä. Tässä on nyt joku muu, ei se näyttänyt uhmaavan sua tai sitten tulkitsen ihan pieleen.." Kola ei takuulla myöskään pelkää esteitä tai ole kipeä. Se on vain ihan hämmentynyt jo heti alussa, koska se on jo oppinut että kun mennään radalle niin siellä tapahtuu jotain täydellisen ennakoimattomissa olevia asioita ja sitten rata keskeytetään eikä Kola tajua, että miksi.

Ehdotin mailitse ohjaajalle, että siirrymme aloittelijaryhmään. Pääsen treeneihin seuraavan kerran vasta kolmen viikon päästä, joten tähän tulee pakollinen tauko. Nähtäväksi jää, miten paluu kentille tapahtuu. Jos emme mahdu aloittelijoihin, jään nyt jo kesälomille ja palaan asiaan ensi syksynä. Kolalla riittää haasteita tokossa ja kasvamisessa aikuiseksi koiraksi.

Jälkikäteen suututti kovasti se, että minulle jäi tunne, että kasvatan koiraani täysin väärällä tavalla. Ainoa oikea tapa on pitää koiralle mielettömän kova kuri, vaatia sitä esim. olemaan tulematta ovelle vastaan, kun tulen töistä. Olemaan hajuton, mauton ja näkymätön - paitsi jos minä käsken jotain muuta. "TASSU LIPPAAN!" - ja se tassu menee sinne lippaan, oli lippaa tai ei. Ikävä kyllä minä en halua sellaista koiraa. Minä haluan koiran, jota saa halailla, pussailla ja rapsutella. Haluan koiran, jonka kanssa saan kikattaen painia ilman huolta jättimäisistä johtajuusongelmista. En minä halua pohtia sitä, kumpi kulkee ovesta ensin tai kumpi sen luvan hännän heiluttamiseen nyt antoikaan. En halua. Tarvittaessa voin olla itsevaltias ja ehdottomasti pitää kiinni tietyistä asioista ja toimintatavoista, mutta en halua olla jumala, jonka varpaiden välissä olevaa täysin tahdotonta pölymuhjua koira on.