torstai 29. toukokuuta 2008

top ja nouda

Ollaan tällä viikolla aloiteltu kahta uutta tehtävää. Ostin noutokapulan ja naksun avulla ollaan harjoiteltu kapulan suussa pitämistä. Kola kiihtyy aika nopeasti ja alkaa sen jälkeen mässyttää kapulaa suussaan, joten naksun kanssa saa olla tarkkana, että osuu juuri siihen oikeaan rauhalliseen hetkeen.

EPK:n tottiksessa aloitettiin tänään liikkeestä seisominen. Kolalle liikkeestä jäävät käskyt ovat yllättävän helppoja opettaa. Ainakin liikkeestä maahan ja liikkeestä istumaan ovat olleet vaivattomia. Kola ei oikeastaan tarvitse enää apuliikkeitä tai namia käteen maahan menossa ja istumisessakin vain vähän käsiapua. Niinpä luulen, että myös liikkeestä seisominen saattaisi olla kohtuullisen helppo opetettava.

Noutokapulan kantaminen ja tuominen sitä vastoin saattaa tuottaa ongelmia. Toisaalta harjoittelua (ja etenkin kapulan minulle tuomista) saattaa ehkä helpottaa se, ettei kapula ole periaatteessa lelu. Eli se on vain väline, jonka Kola kuskaa minulle ja saa toiminnasta palkkion. Kepin ja pallon heittäminen sitä vastoin on puhtaasti leikki. Kai. Joka tapauksessa esineiden kantaminen ei ole ongelma. Ja luokse tuominenkin on parantunut huimasti viime aikoina. Kola tuo pallon jo hienosti jalkoihin ja vaihtaa sen mielellään namiin. Naksusta on ollut tässäkin kohtaa apua. Aina, kun Kola kirmaa minua kohti (vaikka pistelisikin sitten läheltä ohi), niin naksautan, kun Kola on lähellä. Niinpä se useimmiten hidastaa ja palaa hakemaan palkan.

Olen ylpeä koirastani siinä, miten hyvin se häiriön allakin pystyy keskittymään työskentelyyn minun kanssani. Tänään käytiin Leppävaaran uimahallin takana nurmikentillä harjoittelemassa tokoliikkeitä. Ympärillä kulkee juoksijoita ja pyöräilijöitä, sauvakävelijöitä ja koiria. Nurmikolla makaa auringonpalvojia ja aidan takaa urheilukentältä kaikuu huutoja ja keskustelun ääniä. Ja silti Kola huomioi vain minut ja pallon/kepin/namin. Toki säilytän häiriötekijöihin mielelläni etäisyyttä vähintään parisenkymmentä metriä tai näköesteenä heinikkoa, mutta joka tapauksessa Kola pystyy nykyään hallitsemaan peräänjuoksuhalujaan loistavasti. En usko, että ihan vierestä viilettävää juoksijaa tai pyöräilijää olisi (vielä) mahdollista vastustaa, mutta pieni etäisyys tekee sietämisharjoittelun mahdolliseksi. Hyvä Kola!

---

EPK:n treenien lopuksi otettiin ryhmäpaikallaanmakuu. Kola makasi rauhallisesti paikoillaan, mitä nyt välillä nuuskutti nurmikkoa allaan. Katselin siitä vähän matkan päästä koiria. Voi että. Muistan, miten parisen vuotta sitten katselin kateellisena samaisella alueella treenanneita koirakoita. Miten hitsin tottelevaisia ne olivatkaan. Ne harjoittelivat noutoa. Minä kävelin ihan vierestä ohi, eikä yksikään koira huomioinut minua mitenkään. Olin kateellinen. Niin tottelevaisia. Ja syvää mielihyvää tuntien katselin siinä nyt omaa koiraani, joka ei edes katsonut ohi kulkeneisiin ihmisiin ja koiriin. Tai saattoi tuo ehkä vilkaista. Mutta siinä se silti makasi ilman lisäkäskyjä tai välipalkitsemisia. Kaksi minuuttia kului ja ohi kulkevat ihmiset saivat tällä kertaa katsella puolestaan meitä. Uskomatonta.

t. nimim. ylpeä mamma ;)

maanantai 26. toukokuuta 2008

vauvasta aikuisuuteen

Niin siinä on päässyt varmastikin käymään. Kolasta on tullut ainakin jossain määrin aikuinen. Ja mistäkö sen tietää? No siitä, että olen viimeksi valokuvannut Kolaa moooonta kuukautta sitten. Pentuaikoina kamera oli käytössä päivittäin tai ihan vähintään viikottain.

Tässä siis virallinen Kola n. 1v 2,5kk -kuva ;) (Sukka miehen tiellä pitää. Ja kielen pois hoitamasta tassun nirhautumia.)




















Vertailun vuoksi Kola samassa turkin pituudessa jouluna. Kasvojen pentuilme on tuossa vielä tallella.

sunnuntai 25. toukokuuta 2008

auts.

Kola teloo itseään edelleen ihan liikaa. Se oli hoidossa ja onnistui mökillä saamaan anturaan syvän alueen, josta on hioutunut kuollut solukko pois ja jalka on vereslihalla. Jalka on mitä ilmeisemmin arka.

Lisäksi Kola on uida polskuttanut niin paljon, että vesihäntä on tainnut päästä iskemään pahemman kerran. Koissu on ihan maansa myynyt, häntä retkottaa ylimääräisenä selkärangan jatkeena ja istuminen on mahdotonta. Lykkäsin piskille särkynapin naamaan, jospa se helpottaisi oloa. Täytynee pistää rajoitukset uinnille ja kepin perässä juoksemiselle, kun ei tuo osaa itse itseään yhtään varoa.

Kylläpä muuten oli omituista olla tänään Lahdessa kotikotona ihan yksin. Koirat ja vanhemmat mökillä. Vessaan ei seurannut kukaan. Ulko-ovi sai olla auki eikä tarvinnut vahtia sitä, että kuka avonaisesta ovesta livahtaa ulos. Kukaan ei tullut rapsutettavaksi. Huoneen vaihtaminen ei saanut aikaiseksi kynsien rapsahdusta. Olipa tosiaan aika omituista olla ilman koiraa paikassa, jossa muutoin lähes poikkeuksetta on yksi tai kaksi koiraa seurana.

sunnuntai 18. toukokuuta 2008

erätauolla

Perjaintaina hermosäikeet kiristyivät äärimmilleen agilityharkoissa. Tällä kertaa kiristyminen ei johtunut niinkään Kolasta, vaan kommenteista, joita harjoituksissa sateli. Kola seisoi keskellä kenttää eikä suostunut tulemaan luokse. Se ei mennyt karkuun, mutta oli aivan sen näköinen, että se ei yhtään tajua. Se oli siis ihan kysymysmerkin näköisenä.

...mutta kelataanpas treeneissä vähän taaksepäin...

Harkkojen alku meni oikein mukavasti. Treenattiin Kolan kanssa kahdestaan kentän sivussa keppejä. Ei ongelmaa. Treenattiin myös kepit-putki-paluu kepeille -yhdistelmää. Siinäkin: ei ongelmaa. Mentiin ohjaajan kanssa treenaamaan esteille, jotka oli asetettu ympyrämuotoon. Tarkoitus oli aloittaa koiran kanssa ympyrän sisäpuolelta, lähettää koira esteen yli, kutsua se esteiden välistä taas ympyrän kehän sisäpuolelle ja lähettää se seuraavasta esteestä yli, jne. jne. Mielestäni tämäkin sujui ihan ok. Kola kuumui aika paljon, mutta se kuitenkin teki ihan täysillä. Sitten rakensimme radan kentälle. Ja siinä tullaan tekstin alkuun.

Siellä Kola siis tökötti. Treeniryhmän eräs jäsen (, jonka koira on SUPERhallinnassa) ryhtyi antamaan kolankorjausehdotuksia. Johtajuusongelma, siinä se. Tiukka kuri ja koira ei saa tehdä mitään ellen minä anna lupaa. Jääkausi. Täysi huomioimattomuus. Miten se on lenkillä? Missä tilanteessa sitä lenkillä pitää käskeä? Ohituksissa? "Ei, se menee hihnassa ihan loistavasti eikä lenkillä ole käytännössä koskaan mitään ongelmia." Metsässä? Se ei tule luokse? "Tulee. Metsässä se tulee periaatteessa aina luokse, etenkin kun valitsen tilanteet niin, että tiedän koiran tulevan luokse." Tokossa? "Ei. Kola ei uhmaa minua tokossa." (Siis tokihan Kola vetää joskus patukan kanssa ympäri kenttää, mutta en koe sitä ongelmana vaan Kolan kiihtymyksenä harkkojen tuoksinassa.) Ja koko ajan minulla oli tunne, että minun puheitani pidetään kaunisteltuina epätotuuksina. En tietenkään mene takuuseen, että neuvoissa ja kysymyksissä olisi ollut mitään sen kummempaa takana, mutta jotenkin tuli sellainen olo, että naksuttelu ja muu kukkahattutäteily on persiistä. Koira kovilla otteilla kuriin. Piste.

Aika surkealla fiiliksellä lähdin ajelemaan viikonlopunviettoon Lahteen vanhempien luokse. Koko ajomatkan pohdin tilannetta. Ja sitten se ajatus viimeinkin pääsi läpi. Se, jota muistaakseni jo jossain aikaisemmassakin kirjoituksessa etsin, mutten löytänyt. Kola ei tajua agilityn ideaa. Se ei tajua, että minun ohjaukseni kertoo, mihin sen pitäisi mennä. Se ei vaan osaa ja siltä vaaditaan liian vaikeita. Typerää, etten keksinyt sitä aikaisemmin. Todella typerää. Miten hölmö olen ollut, ettei tuo tullut rehellisesti sanottuna kertaakaan mieleeni. Se ei edes käynyt mielessäni. Mutta nyt olen ihan varma. Takuuvarma. Kola ei agilitykentällä uhmaa minua - kuten ohjaajakin treenien jälkeen tuli toteamaan. "Ei se mun mielestä ollut keskisormi pystyssä. Tässä on nyt joku muu, ei se näyttänyt uhmaavan sua tai sitten tulkitsen ihan pieleen.." Kola ei takuulla myöskään pelkää esteitä tai ole kipeä. Se on vain ihan hämmentynyt jo heti alussa, koska se on jo oppinut että kun mennään radalle niin siellä tapahtuu jotain täydellisen ennakoimattomissa olevia asioita ja sitten rata keskeytetään eikä Kola tajua, että miksi.

Ehdotin mailitse ohjaajalle, että siirrymme aloittelijaryhmään. Pääsen treeneihin seuraavan kerran vasta kolmen viikon päästä, joten tähän tulee pakollinen tauko. Nähtäväksi jää, miten paluu kentille tapahtuu. Jos emme mahdu aloittelijoihin, jään nyt jo kesälomille ja palaan asiaan ensi syksynä. Kolalla riittää haasteita tokossa ja kasvamisessa aikuiseksi koiraksi.

Jälkikäteen suututti kovasti se, että minulle jäi tunne, että kasvatan koiraani täysin väärällä tavalla. Ainoa oikea tapa on pitää koiralle mielettömän kova kuri, vaatia sitä esim. olemaan tulematta ovelle vastaan, kun tulen töistä. Olemaan hajuton, mauton ja näkymätön - paitsi jos minä käsken jotain muuta. "TASSU LIPPAAN!" - ja se tassu menee sinne lippaan, oli lippaa tai ei. Ikävä kyllä minä en halua sellaista koiraa. Minä haluan koiran, jota saa halailla, pussailla ja rapsutella. Haluan koiran, jonka kanssa saan kikattaen painia ilman huolta jättimäisistä johtajuusongelmista. En minä halua pohtia sitä, kumpi kulkee ovesta ensin tai kumpi sen luvan hännän heiluttamiseen nyt antoikaan. En halua. Tarvittaessa voin olla itsevaltias ja ehdottomasti pitää kiinni tietyistä asioista ja toimintatavoista, mutta en halua olla jumala, jonka varpaiden välissä olevaa täysin tahdotonta pölymuhjua koira on.

sunnuntai 11. toukokuuta 2008

TÄS TÄS TÄS TÄS TÄS!!

Perjantaina agility meni toisaalta ihan reisille, mutta toisaalta paremmin kuin aiemmin.

Ensimmäisenä palauteltiin mieleen pussin suorittamista. Se sujuikin oikein mallikkaasti. Myös kepit sujuivat hienosti, kun harjoiteltiin ihan omatoimisesti niitä kentän sivulla.

Keinun harjoittelu on vielä ihan alkutekijöissään - siis myös ohjaajalla. En muista antaa pysäytyskäskyä kontaktipinnalla ja muutenkin olen ihan pihalla koko keinusta. Harjoitusta, harjoitusta ja harjoitusta, siis.

Tämän jälkeen alettiin harjoitella lyhyttä rataa, jossa oli tarkoitus ottaa koira haltuun ja ohjata se pois pitkältä estesuoralta putkeen. Kola pompahteli vähän mihin sattuu. Teimme lopulta niin, että siinä vaiheessa, kun Kola alkoi haahuilla epämääräisesti eikä suostunut tulemaan luokse, lopetettiin rata aina siihen. En siis alkanut pelleillä Kolan mielen mukaan. Vein Kolan kentän ulkopuolelle, leikitin ja tehtiin muita kivoja temppuja. "Peukalo!/Pikkurilli!" on Kolasta nähtävästi ihan supertemppu. Se arvuuttelee aina pikkurillin ja peukalon välillä ja koittaa arvata jo etukäteen, kumpaa sormea meinaan pyytää. Se näyttäisi rentouttavan piskiä hienosti. Kuten myös muut pikkutemput. Lopulta sain kuin sainkin Kolan menemään ohjauksessani radan läpi ja lopetin treenit onnistumiseen. (Ei se ulkopuolisesta kyllä onnistumiselta voinut näyttää, mutta oli se! ;)

----

Tänään oli treenit Koirakoulu Kompassissa. Harjoiteltiin hyppy-putki-hyppy -esteillä valssausta ja koiran ohjaamista. Kola oli ihan kuin eri koira. Olin taas aloittanut kivoilla pikkutempuilla ja tokoilulla. Kola toimi oikeastaan tosi hienosti nimenomaan MINUN kanssani. Sen omatoimiset esteiden suorittamiset olivat todella vähissä! Ja siinä vaiheessa, kun Kola alkoi jälleen sekoilla radalla omiaan eikä suostunut tulemaan luokse (...vaan tökötti lehmänä keskellä kenttää ja näytti märehtivän...) sain vinkin ohjata Kolan ensimmäisenä olevaan putkeen kaulapannasta. Ja sehän toimi. Kola ei enää ihmetellyt alkua vaan tuli kiltisti luokse ja tiesi kaulapannasta tehdyn ohjauksen avulla tosi selkeästi, että mihin tässä ollaan menossa. Ja kun päästiin radalle tällä keinoin, ei radan suorittamisessa ollutkaan enää mitään ongelmia - PAITSI OHJAAJALLA. >:| Hemmetti. Meinasin rypäistä. Kaadoin esteitä. Jarrutin liian aikaisin ja kehoni jarruliike sai Kolankin pysähtymään putken suulle. Valssasin niin, että unohdin taas olla jarruttamatta. Unohdin valssata. Jne jne jne...

Mutta silti! Kola noudatti ohjaustani ja meni täysillä.

Kola meni jopa niin täysillä ja irtosi minusta niin tehokkaasti, että pääsin harjoittelemaan myös TÄS TÄS TÄS TÄS! -ohjausta. Eli koska Kolan vauhti putkesta hypylle oli niin kova eikä se jäänyt minua odottamaan, jouduin ottamaan sen "käteen" ennen hyppyä. Omatoimisuutta, sitäpä sitä. Tunnistan koirastani tuon piirteen hyvin. Ohjaaja sanoi, että minulla on käsissäni koira, jonka ohjaaminen tulevaisuudessa tulee vaatimaan TO-DEL-LA selkeitä ja teräviä mutta silti pehmeitä ja innostavia (adjektiivilista vain jatkui ja jatkui...) käskyjä omatoimisuudesta, nopeudesta ja irtoavuudesta johtuen. "Eli sun pitää paitsi juosta, jarruttaa, kiihdyttää, jarruttaa, kiihdyttää, mutkitella ja huutaa, niin sun pitää huutaa todella täsmällisesti. Se lisää haasteen määrää!" JEsh. Hiki otsalta valuen kuuntelin. Jaa että kunnon pitäisi riittää vielä johonkin tätäkin fyysisesti rasittavampaan? Edessä on siis todella hikiset ajat.

Mutta mikä parasta, perjantaista ja tästä päivästä jäi omistajalle hyvä maku suuhun! Ja koirakin nukkuu ihan raatona sohvan vieressä.

keskiviikko 7. toukokuuta 2008

"ssssivulle!"

Kola töpöttelee sivulla hyvässä asennossa ja etujalat vipsahtelevat hassusti hirmuisella rytmillä kuin milläkin kouluhevosella.

"Se menee kyllä hyvin. Tosi hyvin", sanoo treenin vetäjä. Tiedän, että se menee tällä hetkellä hyvin, mutta silti hämmentää. Meneekö se tosiaan jonkun muunkin mielestä hyvin?

Namia ei tarvita seuraamisessa enää kädessä ollenkaan. Ja Kola jaksaa seurata kohtuullisen pitkiä pätkiä tarvittaessa. Myös käännökset menevät ihan mukavasti. Omasta mielestä Kola irtoaa vasemmalle käännöksessä vähän liian kauas ja on oikealle kääntyessä vähän jalkojeni edessä, mutta kyllä se on jo ihan hyvä siitä huolimatta. Kolaan on tullut sellaista täpinää, että näyttää hyvältä. Se ei enää laahusta perässä tai sivulla vaan pompahtelee eteenpäin ja tuijottaa minua silmiin. Hyvä Kola!

Harjoiteltiin EPK:n treeneissä ensimmäistä kertaa eteen-käskyä. Kola osasi tosi hienosti mennä patukan luokse käskystä. En siis jättänyt patukkaa apumiehelle vaan vein sen Kolan kanssa muutaman kymmenen metrin päähän ja kävelimme sitten kauemmas. ETEEN! Ja sinnehän se kirmasi, suoraan patukalle.

Testattiin myös ihan mielenkiinnosta liki-käskyä siten, että Kola tuli ihan siihen eteen istumaan. Ensimmäisellä kerralla Kola pisteli vauhdilla tosi lähelle ja loikkasi onnellisen oloisena melkein syliin. (t. nimim. selkälihakset jälleen jumissa..) Toisella kerralla se osasi jarruttaa, kun itse otin muutamia askeleita taaksepäin karkuun ja pidin käsiä "liki"-asennossa. Vauhtia ei ainakaan puuttunut, kuten ei puuttunut eteen-käskyn noudattamisestakaan.

Seuraavaksi pitäisi varmaan ruveta treenaamaan liikkeestä jättäviä käskyjä. Seisomaan jäämistä ei olla harjoiteltu vielä yhtään. Eikä varmaan vielä viitsi sitä aloittaakaan.

Paikallaan makuu menee tosi hienosti - kun vaan tietää Kolan rajat. Pari minuuttia olen makuuttanut kerran tai pari ja kyllä se sen pysyi paikallaan.

Noutaminen on vielä ihan mysteeri.

(Ja oikeastaan pitäisi varmaan selvittää myös se, että mitä tokossa pitäisi osata. Tässähän rupeaa tuntumaan siltä, että möllitokoilu ei olekaan mikään utopia, vaan joskus hamassa tulevaisuudessa voisi moista testatakin. Ja kuten vesikoirapalstalla kirjoitin, tuppaa välillä ja aika useinkin unohtumaan, että piski on vasta himpusti yli 1v., joten treenivuosia on edessä vielä huima määrä. On vaan sellainen olo, että KAIKKI MUUT koirakot aloittaa kilpailemisen ja kilpailuissa menestymisen viiden kuukauden iässä ja ovat tokovalioita puolentoista vuoden kieppeillä;) )

maanantai 5. toukokuuta 2008

uusi päivä, uudet kujeet.

On se kumma. En keksi, mikä agilityssä mättää. Miten hemmetissä tuosta koirasta kuoriutuu kentällä sellainen arkajalka, mikä siitä nyt näyttäisi kuoriutuvan.

Ja miksikö ihmettely?

Koska tänään jälleen kerran Kola toimi tokoharkoissa kuin mikäkin. "Sivulle." Ja hop, siinä sivullahan se on. "Ssssivulle!" Ja siinä se seuraa ihan oikeassa asennossa hienosti silmiin katsoen ilman namin apua häntä pystyssä vaikka kuinka pitkästi. Tulee liki käskystä. Menee maahan käskystä. On koko ajan kuulolla, vaikka lähellä häärii muita koiria ja Kola on irti hihnasta. Häntä pystyssä koko ajan ja valmiina tekemään mitä tahansa yhdessä. Ei tarvitse suostutella pätkääkään, kun äijä on intoa täynnä puuhaamassa.

No ok, ensin piti vähän kiroilla, kun jengi kävi kopeloimassa munaskuja ja muuta, mutta treenien lopuksi Katja sai ihan rauhassa sorkkia sinne haaruksiinkin eikä Kolan tarvinnut edes vaivihkaa sanoa perkeleitä.

Joku siinä agilityssä nyt on. Syy on varmaankin minussa. Tai siis onkin, koska Kolahan ON yhteistyöhaluinen ja -kykyinen koira. Olen varmasti jotenkin todella jännittynyt. Ja Kola ei saa tarpeeksi positiivista palautetta. Nnnngh. Tuntuu ihan siltä, että ratkaisun avaimet ovat ulottuvillani, mutten vaan pimeässä tajua husia käsillä oikeaan osoitteeseen napatakseni avainnippua. Mitä ihmettä minä teen väärin ja miten ihmeessä minut voisi korjata?

sunnuntai 4. toukokuuta 2008

ÄrRRrrrRRrrrrrrRr.

Kola äksyilee. Tämä on taas sellainen "kausi". Ukkonen oli "HUI". Ei kuitenkaan onneksi liian hui, joten en jaksanut ryhtyä puuttumaan asiaan. (Mitenpä siihen edes puuttumaan? Minä istuin tietokoneelle ja olin juuri sellainen, kun olen aina kun mitään ihmeellistä ei tapahdu.)

Ja minä olen luonteeltani sellainen, että tälläisissä asioissa haluaisin välittömästi saada keinon, jolla ratkaista pulman nyt heti eikä kohta. RESPECT MY AUTHORITY, kuten South Parkissa sanotaan. Ja sitten kun pulma ei ratkeakaan tunnissa tai päivässä tai viikossa, niin sitten ahdistaa. Pähkään ja pähkään ja pähkään ja luultavasti en auta asiaa yhtään.

Surutti tänään kovasti, kun Kola oli niin pöljä. Jotenkin Kola onnistui harmistuttamaan minua henkilökohtaisella tasolla. Sellaisia lapsellisia ajatuksia, että "Mä oon tehnyt sun kanssa NIIN paljon! Miten kehtaat toimia tollee?! Mä harrastan ja aktivoin ja hellin ja ruokin ja sä oot tollanen!"

Sellaista inhimillistämistä tänään. Aikuista puuhaa ja niin edelleen.

Ärrrrrrrrrrr.