lauantai 27. syyskuuta 2008

vahtikoira.

Kola tuntuu saaneen vahtiviettinsä tietyiltä osin hienosti haltuunsa. En ole pitkään aikaan pohtinut vahtimispulmaa ihmisten suhteen. Ja syykin on selvä. Vahtimista ei enää oikeastaan tapahdu. Ihmisten suhteen, siis. Ihmisiä saa tulla ja mennä. Laumasta voi poistua joku ja tilalle tulla joku muu. Ainoastaan silloin Kola ryhtyy kumeasti haukkumaan, kun ihminen ilmestyy täysin yllättäen vaikkapa polun mutkan takaa muutaman metrin päähän. Mutta kukapa ei tuossa tilanteessa hämmästyisi - ja Kola nyt vain ilmaisee hämmästyksen haukulla.

Miten Kolan vahtimistaipumus on kehittynyt?

Muistan kauhulla niitä vesikoiratreffejä, kun paikalla oli kymmeniä ihmisiä. Aina, kun joku jäi kauemmas laumasta (ja tässä sana kauas tarkoittaa muutamaa metriä) ja palasi sitten takaisin laumaan, ryntäsi Kola ihmisen jalkoihin ja aloitti päättymättömän haukun ja pomppimisen. Nolotti.

Sitten Kola lopetti tuon tyhmäilyn.

Alkoi uusi kausi. Treffeillä meni ihan ok, mutta kahdestaan metsälenkkeiltäessä jokainen kuuloetäisyydelle tullut ihminen piti rynnätä haukkumaan. Se oli edelleen todella raivostuttavaa. Miksei voida vaan mennä ohi ihmisistä, kun ollaan ihan eri poluillakin eikä tulla varmasti edes näköyhteyden päähän?! Argh.

Sitten Kola lopetti senkin.

Alkoi jälleen uusi kausi. Metsässä ihmiset saivat mennä menojaan varsinkin, jos pysyivät pois näköetäisyydeltä. Mutta auta armias, jos Kola oli minusta muutamankymmenen metrin päässä ja näki siellä ihmisen. HAUHAUHAU! Ärsyttävä vahtihaukku.

Sitten Kola alkoi vähentää tuotakin tapaa.

Ja nyt ollaan tässä hetkessä. Metsässä ollaan käyty poimimassa suppilovahveroita monena päivänä. Useat muutkin espoolaiset ovat huomanneet metsän suppisarteet. Niinpä metsä on pullollaan kyykkiviä ihmisiä. Ja siellä minä ja Kola olemme seassa kyykkimässä. Kymmenen metrin päässä voi poimia täysin vieras ihminen omia suppiksiaan, minä poimin omiani ja Kola raahaa onnesta soikeana minulle keppiä. Ei tarvita hihnaa, sillä Kolalla ei ole kiinnostusta mennä tutustumaan ihmisiin. Mitä joistakin yhdentekevistä vieraista ihmisistä!

Eilen oltiin ulkoilemassa Luca-barbetin kanssa Kauniaisissa ja siellä törmättiin koiraan omistajineen. Kola kävi nuuhkaisemassa koiraa ja tuijotti kyllä ihmistäkin minun mielestäni sekunnin liian kauan. Hännästä näki, että Kolaa arvelutti. Mutta yksi käsky ("Kola!") riitti siirtämään Kolan omiin puuhiinsa nuuskimaan metsän tuoksuja. Häntä rentoutui ja koira puuhasi mitä puuhasi. Vieras sai puuhata omiaan. Hetken päästä jatkettiin matkaa eikä Kola näyttänyt edes muistavan, että selän taakse jäi vieras ihminen koirineen. Jesh!

Joitakin ihmisiä pitää edelleen haukkua. Syynä voi olla parta, omituinen kävelytyyli, Kolan tuijottaminen... Mutta onneksi hyvin pieni vähemmistö ihmisistä on näitä omituisia otuksia.

----

Lelujen ja ruuan vahtiminen on edelleen asia erikseen. Ihmiset saavat kyllä ottaa Kolalta minkä tahansa lelun suusta (ruokaa ei, paitsi minä), mutta koirien on ihan turha edes tulla lähelle ellei halua saada niskaansa todella tiukkaa "RÄYH!" -karjahdusta. Tätä en oikein ole ainakaan vielä osannut koulia Kolasta pois, joten olen päätynyt opettamaan Kolan luopumaan kepistä leikkitreffeillä ilman että minun pitää koskea Kolaan tai keppiin. Kola pudottaa kepin maahan, jatkaa matkaansa ja luopuu myös kepin vahtimisesta. Silloin vahtimispulmaa ei ole.

maanantai 22. syyskuuta 2008

Ihan sikana.

Kola on vasta aikuisiällä oppinut leikkimään vinkuleluilla.
Vai voitteko väittää jotain muuta?


video

sunnuntai 21. syyskuuta 2008

I LOVE MY DADDY.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tarjolla siis yli kolme tuhatta sanaa.

torstai 18. syyskuuta 2008

"Oon ihan poikki." Vai oonko?

Seitsemän tuntia kestänyt duunipalaveri rutisti mehut melko tehokkaasti. Ajattelin, että minusta ei ole mitään iloa pentutottiksessa. Nukahdan kentälle. Väääääärin.

En edes muistanut väsymystäni, kun katselin aivan mahtavasti omistajiinsa keskittyviä pentuja. Uskomatonta, että parissa viikossa pennut ovat oppineet kiinnittämään huomionsa omistajiin. Toki huomio välillä herpaantuu ja iskee hetkellinen riehuhaukku tai sinkoiluhetki, mutta suurimman osan tuntia pennut tekivät juuri sitä, mitä niiden pitääkin tehdä - työskentelivät omistajansa kanssa. Ympärillä puuhailee 13 koirakkoa, minä huutelen ohjeita ja ohi päristelee jos jonkinsorttista moottoriajoneuvoa. Ja silti kaikki ryhmäni pennut pystyivät keskittymään. Wau wau wau.

Kola odotteli suolapatsaana syrjässä. Olin koirastani kovin ylpeä. Se oli perropentuja katsomaan tulleen Maijan kainalossa rapsuteltavana pitkiä aikoja, kun minä puuhailin pentujen kanssa. Ja loput ajasta se istui ihan hiljaa ja odotti kiltisti. Lisäksi Kola meni treenien lopuksi omatoimisesti rapsuteltavaksi erään pennunomistajan lähelle. Kyykistyminen on tämän hetken taikasana. Se mitä ilmeisimmin viestittää Kolalle, että tästä ihmisestä ei ole huolta. Ja hyvä niin. Se on jälleen edistystä.

tiistai 16. syyskuuta 2008

Selkäsairaan arki.

Oletko niitä onnellisia, jotka eivät oikeasti - eli oman kokemuksensa kautta - tiedä selkäkivuista? Älä edes kuvitelle tokaisevasi siinä tapauksessa, että "mä arvaan miltä susta tuntuu". Et tiedä. Et arvaa. Älä edes yritä arvata. Jos et ole itse kokenut, et mitenkään voi arvata, kuinka rampauttavaa selän kipu oikeasti on.

Minä voin sanoittaa oloani tältä aamulta:

Pelotti istua autoon. Autossa istuminen on pahinta, mitä voin tehdä. Pääsen kyllä ihan helposti istumaan, mutta 20 minuutin työmatkan jälkeen olen niin kipeä, että matkan aikana pitää tehdä suunnitelma autosta nousemisen varalle.

Harkitsin työkaverin soittamista apuun. Pohdin, että voisin kääntää penkin makuuasentoon hetkeksi ja yrittää sen jälkeen autosta nousemista.

Päädyin tylysti vain yrittämään yksin nousemista heti perille päästyäni. Sain yhden jalan ulos autosta. Toinenkin tuli hetken tuskastelun ja asettelun jälkeen. Siinä asennossa ei satu. Jalat maassa ja takapuoli kuskin penkillä. Mutta sitten pitäisi saada paino jaloille ja selälle. Nostan itseni käsivoimilla jalkojen päälle. Paino on edelleen käsillä. Hitaasti lasken painoa jaloille. Sattuu aivan mielettömästi, mutta pakkohan on siirtyä seisovaan asentoon. Lopulta kaikki paino on jaloilla, mutta mihinkään en uskalla liikahtaa. Keinautan lantiota pari senttiä johonkin. Sattuu. Yritän nostaa jalkaani. Sattuu vielä enemmän. En nosta jalkaa, mutta siirrän sitä pikkuruisen askelen verran maata pitkin raahaten eteenpäin. Otan askelen. Ristiselkää vihloo jälleen niin paljon, että jos selkäkipu ei olisi tuttua, jäisin varmasti paikoilleni. Uusi raahaava askel. Ja taas uusi. Koulun ulko-ovi on jo hieman lähempänä. Askel askelelta ulko-ovi lähenee ja selkälihakseni turtuvat. Tai ehkä aivot turtuvat kipuun?

En muista enää, millaista on kumartua täysin huolettomasti. Nopeat kiertoliikkeet ovat joka ikinen kerta todellinen riski. En voi juosta. En voi hyppiä. Katkerako? Ehkä hieman.

Onnittelen lämpimästi, jos sinä ja koirasi vietätte näitä syyspäiviä terveenä.

sunnuntai 14. syyskuuta 2008

seuraamista ja jättäviä liikkeitä

Asento on tänään taas vino. HmpH. Ehkä siksi, että pätkät on kuvattu kesken leikkimisen ja vapaan ulkoilun. SELISELI. Pitää ottaa ensi kerralla "oikeisiin" treeneihin kamera mukaan ja katsoa, että miltä se oikein näyttää, kun Kola tietää selkeästi olevansa treenaamassa.

Selittelemättä paras, vai kuinka? Paljon on hiottavaa. (Ai niin, videotiedostoja on jouduttu kääntämään videonkäsittelyohjelmalla 90 astetta. Siksi sekä minä että Kola näytämme hyvin pätkiltä ja paksuilta. Seliseli.)

video

keskiviikko 10. syyskuuta 2008

Intoa puhkuen.

Voi että miten hauskaa on päästä ohjaamaan pentukurssille arkitottista! Olen rehellisen innoissani. Opettaminen on vähän kuin verissä, joten sikäli puuha on ihan tuttua juttua. Ryhmän ohjailu ei tuottane ongelmia eikä etenkään ryhmän edessä puhuminen.

Mikä parasta - ja perinteisestä koulutyöstäni poikkeavinta - ryhmä on mitä luultavimmin motivoitunut tekemään ja oppimaan ilman, että minun täytyy seistä päälläni ja heitellä kuutta palavaa tikaria, jotta olisin edes hiukkapikkuisen kiinnostava kuulijajoukon mielestä.

En osaa tokoa perinpohjin eikä oma koirani ole edes arkitottelevaisuuden perikuva - todellakaan. (Tänään taas mietin omatoimitreenin jälkeen, että on tuo Kola pahvi. Kentällä tekee ihan lieskoissa ja tottelee ja yrittää ja kentän ulkopuolella on ihan pahviaivo.) Mutta silti olen lukenut vesikoirapalstaa vuoden päivät, keskustellut, kuunnellutkin. Yrittänyt oppia, kohdannut pulmatilanteita ja hakenut kantapään kautta ratkaisuja moneen. Kola on sikäli mahtava koira, että sen kanssa on joutunut opettelemaan todella suuren määrän asioita.

Ensimmäinen moniste on jo valmis oppilaille jaettavaksi. (Opettaja ei pääse karvoistaan (monisteistaan?) edes vapaa-ajalla.;) Pentutoko-ohjaaja on täällä ihan valmiina oppimaan ohjaamista. Mahtavaa.

Eteenpäin sanoi mummo lumessa..

.. tai vesisateessa. Treenit sujuivat hienosti säästä huolimatta. Kolaa ei vesisade haitannut pätkääkään, sillä se tiesi, että taskussa on sen rakas pallo.

Tästä eteenpäin Kola saa oikeasti tehdä työtä, että saisi palkinnoksi heitollisen palloa. Ja tämä näytti myös ensimmäisellä kerralla oikein toimivalta menettelytavalta. Kolan silmät suihkivat aina, kun sanon "Vapaa!", sillä tuo käsky on Kolan aivoissa yhdistynyt vahvasti pallon lentämiseen. Nyt kun suuhun tuupataankin namia ja sen jälkeen tulee uusi käsky, Kola suorastaan ryhdistäytyy ja yrittää vielä enemmän, jotta pallo lentäisi. Pari kolme treenipätkää ja sitten vasta pallo. Tästähän päästään mahdollisesti joskus siihen, että ensin vedetään vaatimattomasti ALO-luokan jutut läpi ja vasta sitten lentää pallo. ;) Tavoitteita on oltava!

Seuraaminen oli tällä kertaa paljon paremmassa kuosissa kuin viimeksi. Kola on suoristanut itsensä. Se myös jaksaa seurata oikealla paikalla pitkiäkin kuvioita. Laskeskelin, että 50 askelta seuraamista sujuu ilman mitään ongelmia. Siitä on hyvä jatkaa.

Pallon avulla harjoitellaan tästä eteenpäin myös liki-asentoa.

Eteenpäin sanoi mummo lumessa!

perjantai 5. syyskuuta 2008

HEUREKA.

Älynväläyksiä vaan välillä tulee. Ensin pohtii ja pohtii ja pohtii jotain pulmallista ongelmatilannetta mahdollisesti kuukausia (tai tässä tapauksessa vuoden) ja sitten - HEUREKA!

Pulma: Kola ei tahdo sietää kopeloitsijoita. Se murisee aika ajoin kopeloimaan tuleville enkä ole keksinyt mitään loogista selitystä sille, miksi joskus muristaan ja joskus ei.

No, ei sillä niin väliä, mistä murina johtuu. Pääasia on se, että olettaisin keksineeni keinon tehdä kopeloinnista todella palkitsevaa.

Miksi en aiemmin yhdistänyt näitä kahta asiaa: kopelointi ja pallo? Miksi oi miksi? Miksi olen tuuppinut ei-niin-nami-addiktoituneelle koiralleni namia naamaan, kun se ei sitä kerran kunnolla palkitse? MIKSI? En ymmärrä. Koska olen ollut vähän pahvipää. Ehdin jo ihan pikaisesti testata pallon ja vieraan ihmisen yhdistelmää torstaitottiksessa ja sehän toimi. Kola ei kyräillyt yhtään vierasta vaan haki vieraalta mieheltä pallon intoa puhkuen.

Niinpä jatkossa kopeloijat saavat näyttävästi käteensä Kolan rakkaan pienen pallon ja kun kopelointi on tehty, lentää pallo. Yksinkertaista. Odotan todella jännityksellä, toimiiko tämä älynväläys käytännössä.

tiistai 2. syyskuuta 2008

väliaika-arvio toko- ja tottisjutuista

Mitä me jo osataan ja mitä me ei vielä osata?

Paikka!
Sujuu ihan hyvin. Kola on muistaakseni kerran lähtenyt liikkeelle paikalta. Yleensä se vaan nököttää maassa eikä edes näytä siltä, että olisi siitä mihinkään menossa. Kaksi minuuttia on ihan realistinen aika makuuttaa Kolaa, vaikka ympärillä pyörisi häiriötekijöitä.

Sivulle!
Perusasento on ajoittain vino, toisinaan liian kaukana. Käsiapu tukee edeleen hienoisesti käskyä, mutta Kola toimii hyvin myös ilman avuja. Tämä liike vaatii hiomista, hiomista, hiomista.

Sivulle!
Seuraaminen on työstämisen alla. Vaihdoin namipalkan osittain lelupalkkaan. Kolaan tuli lisää vauhtia ja meininkiä, mutta samalla asento kääntyi vinoksi ja edistäväksi. Katsekontakti on loistava. Tällä hetkellä Kola osaa seurata oikeastaan ihan loistavasti, jos se ei mene liian kierroksille lelupalkan (eli pallon) takia, mutta toisaalta on silti pallon takia lievästi kierroksilla. Sopivat kierrokset erottaa siitä, että namipalkka kelpaa. Jos kierroksia on liikaa, Kolan silmät lasittuvat ja namiin suhtaudutaan täysin yhdentekevästi. Käännökset sujuvat kohtalaisesti. Tänään testasin 180 asteen käännöstä. Toimi ihan hyvin. Vasemmalle kääntyminen suoristaa Kolan asentoa, joten harjoittelin tänään seuraamista loivassa vasemmalle kaartuvassa linjassa. Liike vaatii hiomista, hiomista, hiomista.

Istu!
Liikkeestä istumiseen tuli lisää täpäkkyyttä ja vauhtia, kun otin pallon palkaksi. Käsiapua ei enää tarvita, mutta haen edelleen sopivaa äänenpainoa käskylle. "IsTU!" vai "IStu!" vai "ISSSStu!" vai miten sen sanoisi? Kola ei koskaan lähde hiipimään perääni liikkeestä jättävissä käskyissä. Jos se ei tiedä mitä sen pitäisi tehdä, se jää nököttämään paikoilleen hämmentyneen näköisenä. Voin siis huoletta jatkaa matkaani vaikka useita kymmeniä metrejä istu-käskyn jälkeen, jos näen sivusilmällä, että Kola on ymmärtänyt käskyn ja istunut.

Maahan!
Liikkeestä maahan meno on ollut useita viikkoja tauolla. Unohduksissa. Tässä liikkeessä varmaan tarvitaan vielä käsiapua, mutta joka tapauksessa Kola kuitenkin avujen kanssa selviää tästä liikkeestä. Näin oletan. Tätä liikettä pitää siis vielä hioa paljon.

Nouda!
Ihan alkutekijöissä. Naksuttimen avulla Kola osaa ottaa kapulan suuhunsa, mutta ei oikein ole käsitystä siitä, miten saisin Kolan kantamaan kapulaa rauhallisesti ja luovuttamaan sen minulle sujuvasti.

Liki!
Alkutekijöissään. Tämä liike on ollut ihan unohduksissa koko kesän. Pitänee käynnistellä uudelleen tämän liikkeen harjoittelu ja pistää seuraamista vähän tauolle. Kola kyllä jää hienosti paikoilleen ja tulee liki-käskyn kuullessaan täysillä kohti, mutta en ole koskaan vielä oikeastaan testannut, miten kävisi, jos lähtisin yhdistämään luoksetulon ja loppuasennon. Huonosti siinä varmaan tässä harjoitusvaiheessa vielä kävisi.

Kaukokäskyt
Kola ei tarvitse minua lähelle totellakseen. Käsimerkit se hallitsee melko hyvin, joskin istumisen käsimerkkiin Kola on liittänyt peruuttavia askeleita. Näitä ei olla oikeasti kunnolla vielä koskaan harjoiteltu, mutta keppiä heittäessä Kola tekee pitkältäkin etäisyydeltä istumista, maahan menoa ja maasta istumaan nousemista. Seisomista ei olla edes kokeiltu.

Kyl me jotain jo osataa! Vähän kaikkee mut ei mitään vielä iha täydellisesti. Jei!