...täydellistä suuntavaistoa.
Lähden tästä tuota pikaa suunnistamaan kohti Vihtiä ja Skutnabbin eläinsairaalaa. Paperille on rumalla käsialalla kirjoitettu muutamalla sanalla reitti perille. Toimin aina samoin. Pari harakanvarvasta ja vahva luotto omiin taitoihin. Ja silti aina jännittää yhtä paljon. Ei siinä mitään, jos eksyn. Se on suuntavaistottomalle ihmiselle ihan arkipäivää. Toki minä mielelläni kurvailen ympäri eteläistä Suomea vaikka koko illan. Mutta sitten kun tuohon soppaan isketään joku tietty joustamaton aikataulu, niin johan alkoi stressata.
Eksyminen siis kirjaimellisesti on osa elämääni. Eksyn jos en nyt ihan päivittäin, niin viikottain nyt ainakin. Eksyn metsiin, kauppakeskuksiin, vieraisiin rakennuksiin... Savonlinnassa opiskellessani olin kampuksella aina ihan eksyksissä - ja kuitenkin vietin tuossa pienessä rakennuksessa neljä ja puoli vuotta elämästäni. Minusta tuntui, että kampuksen kolme kerrosta eivät mitenkään voi olla päällekäin. Joku kerroksista vain nyt on jotenkin taianomaisesti 90 astetta eri suunnassa kuin muut kerrokset. Ja sekös tekikin rappusia alas kulkemisen jännäksi, kun en oppinut muistamaan kummasta päästä kakkoskerrosta tulla tupsahtaa kumpaan päähän ykköskerrosta.
Viimeisin eksyminen tapahtui eilen. Kävelin varmoin askelin tuossa lähimetsässä, jossa olen ulkoillut nyt yli vuoden viikottain. Yhtäkkiä totesin lenkkiseuralaiselleni, että "eksyksissä ollaan, mutta eipä hätää, tiedän kyllä edelleen, mistä suunnasta tulimme ja missä suunnassa jossain ryteikön tuolla puolen on iso polku jonka tunnistan." Oikeasti olimme kolme metriä syrjässä tavanomaiselta reitiltäni, enkä näin ollen kyennyt ollenkaan tunnistamaan ympäristöämme. Kolme metriä käveltyämme sitten tajusinkin, että olin kävellyt oikeaa reittiä, mutta kolme metriä polusta syrjässä.
Vahvuuteni kuitenkin tässä koko asiassa on se, ettei oikeastaan koskaan hermostu, vaikka eksyisinkin. Ei sitä vain jaksa kerta toisensa jälkeen hermostua. Ajelen autolla ympäriinsä / tallustelen hukuksissa metsässä reippaasti ja toiveikkaana - ja ainakin tähän asti olen aina ennemmin tai myöhemmin sattunut paikalle, jonka tunnistan.
Mutta siis. Näillä taidoilla lähden muutaman harakanvarvasrivin turvin kohti Vihtiä.
(Jos minusta ja Kolasta ei kuulu mitään muutamaan päivään, olen ajanut todennäköisesti Ruotsiin tai Viroon.)
-----------------------
4 ja puoli tuntia myöhemmin:
Ja niinhän siinä kävi, että olin suoraan sanottuna ihan VITUN eksyksissä. Meinasi ihan aikuisten oikeasti mennä hermo ja mietin sellaista vaihtoehtoa kuin c) JOKU MUU, MIKÄ: itkupotkuraivari. Lähdin matkalle noin klo 16:20 ja olin perillä 18:05. Neljänkymmenen minuutin matkaan meni siis yli kaksinkertainen aika. Keltaisetsivut.fi kertoo, että kävin Karkkilassa. Jep jep jep. Etsin siis Helsingintietä Vihdistä ja päädyin - uskomatonta mutta totta - Karkkilaan täydellisen väärälle Helsingintielle. Aika vähän hämäsi, kun ihmiset kaduilla kertoivat, että olen Helsingintiellä, mutta muuten ihanpäivvittua-paikassa.
MUTTA. Löysin paikalle. Minä löysin lopulta paikalle! Kiltti nainen opasti minua Karkkilassa palaamaan vaan kiltisti takaisin Vihtiin päin ja siinä pikkuteitä kurvaillessani satuin törmäämään tiehen 1224, jota nimenomaan olin etsimässä. Taktiikkani toimi siis jälleen kerran. Ja myöhästyinkin vain 5 minuuttia.
Kolan terveystietoja eläinlääkärin pika-analyysin perusteella: C/C, kyynärät 0/0.
