sunnuntai 27. tammikuuta 2008

matkamies maan

Kola on paras matkustaja mitä Suomen maa päällään kantaa. Matka alkaa. Kola ottaa matkustusasenteen ja rauhoittuu. Korvien liikkeistä näkee, että se kyllä seuraa ympäriöstään, mutta muutoin se lyö aivot vapaalle.

En voi tarpeeksi ylistää koirani kykyjä selvitä ihmisvilinästä liikennevälineissä. Muistan kuinka silloin kauan sitten ennen Kolan saapumista elämääni katselin todella kateellisena paikallisbussissa vanhaa koiraa, joka nukahti bussin lattialle. "Tuollaiseksi minäkin haluan koirani opettaa." Se oli selkeä tavoite. Haluan opettaa koirani ehdottomasti matkustamaan julkisessa liikenteessä ja sietämään hälinää, melua ja vaihtuvaa ihmismassaa, joka ehkä tuuppii ja tulee lähelle.

Ja ylpeänä voin todeta päässeeni tuohon tavoitteeseen nyt jo. Junalla matkustamiseen tutustuimme Kolan kanssa niin aikaisessa vaiheessa, että muistan pelänneeni koko matkan ajan, että Kola pissaa junan lattialle. Tunti junassa tuntui pidättelykyvyn rajamaalta, eli Kola lienee ollut alle 3kk vanha. Pelko oli turha. Kola ei ole käyttäytynyt huonosti junassa koskaan. (Paitsi kerran murisi, kun nainen tuli taputtamaan yllättäen Kolan päätä enkä oikein ehtinyt tilanteeseen reagoimaan ennen kuin Kola itse reagoi. Mutta sekin oli vain varoitus. Nainen onneksi tajusi vihjeen ja antoi Kolalle tilaa.)

Bussissa Kola istuu tyynesti jaloissani. Se saattaa nuuhkia kulkevien pysäkeiltä nousevien ja pysäkeillä pois jäävien ihmisten perässä tulevaa hajuvanaa. Junassa sama homma. Ohi kulkevat saavat Kolan seuraamaan katseella - ja nenällä. Lähellä istuvia pitää tietenkin tutkia vähän lähemmin, mutta silloinkin hyvin hienovaraisesti. Nuuh nuuh. Ja yleensä tämän jälkeen ihminen ryhtyykin rapsuttelemaan Kolaa. Ja koira ottaa tilanteesta kaiken irti. Julkisessa liikenteessä koirani on mitä sosiaalisin tapaus. Siis hyvässä mielessä. Se ei todellakaan pussaile tai hypi syliin, mutta se istuu laiskasti vieraan ihmisen viereen, laskee päänsä polvelle ja rentoutuu. Ja voi voi sitä hetkeä, kun rapsutus loppuu. Kola läsäyttää päänsä mielenosoituksellisesti uudelleen polvelle ja karjuu eleillään, että "ALAHAN JATKAA RAPSUTTELUA!"

Olen tulkinnut Kolan matkustustaitojen liittyvän siihen tosiasiaan, että Kola haluaa kyllä tutustua ihmisiin - omilla ehdoillaan. Se tahtoo tehdä aloitteen ja määrätä tutustumistahdin. Ja julkisissa se tosiaan saakin lähes poikkeuksetta itse päättää, nuuhkiiko se jotakin ihmistä ja kuinka pitkään. Liikennevälineissä yleensä ainoastaan ne lähimpänä istuvat ihmiset huomioivat Kolaa - tämäkin vasta sen jälkeen, kun Kola on itse tehnyt aloitteen ja mennyt lähelle ihmistä. Ja ohi kulkevat antavat Kolan olla rauhassa. Ihanteellinen tilanne Kolan näkökulmasta mitä ilmeisimmin. Se on siis oppinut luottamaan siihen, että vieraat ihmiset ovat Kolan suhteen turvallisen välinpitämättömiä, paitsi jos Kola päättää, että tuo ihminen saa luvan huomioida hänen ylhäisyyttään.

Tänään matka Lahdesta Pasilaan sujui tutun helposti. Vastapäätä istunut nainen rapsutteli Kolaa ja kertoi elämäntarinaansa. Pasilasta toiseen junaan vaihdettuani totesin, että kaikki muutkin espoolaiset olivat saapumassa viikonlopunvietosta koteihinsa. Niinpä junassa oli todella ahdasta. Jouduimme eteiskäytävälle seisomaan. Tilaa oli juuri sen verran, mitä minä ja koira yhteensä vähintään tarvitsemme. Ei senttiäkään enempää. Kola näytti päältä päin tutun rauhalliselta. Se seisoi paikallaan rennon näköisenä, vaikka vieraita jalkoja vaelteli ympärillä, reput tuuppivat ja hajuja tuli ja meni. Mutta sentään tässä tilanteessa koiran tunteva saattoi huomata, että Kolan katseessa paloi tuttu jännityksestä kertova punainen liekki. Silmät hehkuivat jaloissani, mutta toiminta oli silti rauhallista. Häntä roikkui alhaalla. Onneksi tuota matkaa kesti vain 10 minuuttia, joten en joutunut venyttämään Kolan hermoja äärimmilleen, vaan junasta hyppäsi Sellon kohdalla ulos häntä pystyssä touhottava piski, jonka eleistä huomasi, että se tiesi saapuneensa taas omaan kotiinsa.

tiistai 22. tammikuuta 2008

kuria ja nuhdetta

Tänään "pääsin" pistämään Kolan taas vaihteeksi kuriin ja nuhteeseen. Olimme serkun kanssa Pukinmäen pelloilla koiria juoksuttamassa, ja Kola keksi, että on ihan maailman ensteksi kivoin leikki mennä emäntää karkuun eikä antaa kiinni. Kolme kertaa kutsuin ja kolme kertaa Kola lällätellen asteli kauemmas. Ja sitten riitti. Räyhäten häädin koiran pois laumastamme yksin multaiselle pellolle seisomaan. Kola ei olisi voinut näyttää paljoakaan hämmästyneemmältä. Alle puolen minuutin odottelun ja Kolan pysähtyneen hämmennyksen jälkeen kutsuin pojan luokse. Ja sehän tuli. Ihan jalkoihin. Ei tietoakaan väistelystä tai muusta pelleilystä.

Ja kun myöhemmin lenkillä päästin piskin taas irti, se piti tarkasti huolen siitä, että tietää missä minä olen. Se pysähteli odottamaan ja tarkkaili. Ja mikä parasta, tuli kutsuttaessa luokse. Tuossa kohtaa lenkkiä onneksi pystyin tekemään sitä, että kutsuin Kolan luo, kehuin, ylistin ja kiitin - ja sitten annoin sen taas mennä menojaan.

Täytynee ottaa pian uudestaan moista treeniä. Kolalle on selkeästikin vielä hivenen epäselvää se, että onko luoksetulo joku hassun hauska leikki vai ihan vakavasti otettava käsky. Ikävä kyllä Leppävaara on niin kaupunkimaista aluetta, etten täällä voi vaarantaa Kolan (tai ulkopuolisten) terveyttä päästämällä koiran irti. Autoja, ihmisiä, pyöriä, lastenvaunuja, menoa ja melskettä. Tätä kaikkea on liian vaarallista yhdistää luoksetuloharjoituksiin. Ehkä serkkunen huolii meidät uudestaan pelloille treenaamaan.. :)

sunnuntai 20. tammikuuta 2008

Sipoon kurapainimetsässä

Koiria oli taas melkoinen lauma liikenteessä, vaikka sää ei meinannutkaan suosia osallistujia. Metsä oli viikon sateiden vuoksi muuttunut kurapainialustaksi. Onneksi koirat eivät osoittaneet hienohelman merkkejä, vaan meno oli melkoista. Kola-parka ravasi taas ees taas. Se ottaa aina muutaman kymmenen metrin matkan eroa minuun ja palaa pikaisesti takaisin varmistamaan, että mami on matkassa edelleen. Tätä ramppaamista jatkuu koko reissun ajan, joten Kolan lenkki oli ainakin kaksinkertainen omaani verrattuna.

Eipä näytä erityisen tammikuunloppuiselta metsä... Lätäkköä, kuraa, mutaa. Koiria ei tainnut kukaan laskea, mutta varmasti mukana oli taas pitkälti toistakymmentä (ellei ylikin) koiraa.

keskiviikko 16. tammikuuta 2008

väsyttää(kö?)

Kahdeksantuntinen duunipäivä ei vaan ole opettajan juttu. Niinpä työpäivän päätteeksi oli on kuin kuivaksi väännetyllä tiskirätillä. Matkalla kotiin harkitsin nukahtamista auton rattiin valojen juuttua tilanteeseen nähden liian pitkäksi aikaa punaisiksi.

Vaan miten kävi?

Päiväunet suoraan töistä tullessa eivät tulleet kysymykseenkään, sillä Kola oli ollut yksin kuusi tuntia. Se on Kolan mittakaavassa pitkä aika (, vaikka onkin varmasti suurimmalle osalle koirapopulaatiossa keskimääräistä lyhyempi yksinoloaika). Niinpä ajattelin viedä auton Matin työpaikalle ja tallustella sieltä koiran kanssa kotiin. Lenkki on pituudeltaan työpaikalta suoraan kotiin käveltynä noin puoli tuntia. Ja toki kotimatkalla oli tarkoitus hetkeksi pysähtyä koirapuistoonkin leikkimään. Jotenkin tulin valinneeksi pidemmän reitin kotiin ja kävelylenkin pituudeksi tulikin tunti. Lenkin jälkeen suuntasimme suoraan koirikseen vapaana olosta nauttimaan. Koirapuistossa sattui olemaan seuraa ja pikkuhiljaa yhä useampia koiria valui seuraksi. Vasta kun Kolan yksi parhaista kavereista - rautahermoinen australianpaimenkoirauros - saapui puistoon, tuli menoa ja melskettä. Hetken kuluttua sekaan saapui myös Jade-perro ja meno oli taattua tavaraa. Tunti sosiaalistumista koirapuistossa teki hyvää kummallekin. Duuniväsymys katosi taas kuin taikaiskustsa ja Kola oli kuraisuusasteesta päätellen ottanut puistoilusta 110% irti.

Nyt sohvalla makoilee märkyyttään kitisevä piski ja toiminnan määrästä terveellä tavalla rättipoikkiväsynyt emäntä.

Ulkoilkaa, hyvät ihmiset. Se tekee päälle ja muullekin kropalle hyvää!

Mielenterveysneuvonta päättää lähetyksensä tähän. Kiitos ja kuulemiin.

maanantai 14. tammikuuta 2008

ärrin murrin.

Kola ärisee. Kola murisee. Kola mörisee. Se juttelee todella paljon. Se myös kitisee, sanoo viik?, pillittää, vinkuu.. Itse asiassa se esimerkiksi tervehtii ISIä häntä villisti vispaten ja samalla kurkusta tulee ajoittaista murinan oloista mörinää. Ei siis todellakaan vihaista, vaan ennemminkin innostuksen ääntä. Ikävä kyllä yhtään vieraammat ihmiset eivät erota murinaa murinasta. Ja jos asiaa miettii vieraan ihmisen näkökulmasta, on ihan luonnollista, ettei murisevaa koiraa halua lähestyä.

Onneksi Kola tajusi suihkepullon merkityksen prikulleen oikein, kun lauantaina talo täyttyi Matin ei-niin-koiraihmismäisistä kavereista. Ensimmäiselle vieraalle Kola ehti sanoa HAU ja MUR, mutta kun riensin noutamaan suihkepullon ja vilautin tuota raukkamaista ;) korttia, Kola hiljeni. Ensimmäinen vieras istahti sohvalle ja minä olisin voinut pudottaa silmät päästäni ja leuka loksahti hämmennyksestä: Kola istahti vieraan jalkojen väliin rapsutettavaksi! Ei se maailman rennoimmalta näyttänyt, mutta eipä myöskään lähtenyt pois saati että olisi väistänyt silitystä. Voisi lähes kuvitella, että vesisuihkun sijaan olen mäiskinyt Kolaa turpiin tuolla pullolla - niin vahva vaikutus sillä piskiin on. Ja vesisuihkauksia olen laukonut kohti koiraa hädin tuskin kymmenen kertaa koko sen elämän aikana.

Koirapuistossa Kola on joutunut muutamaan otteeseen tilanteeseen, jossa olen erotellut toisistaan villisti rähiseviä koiria. Mutta ilmeisesti Kola on oppinut jotain tai sen itsetunto on kasvanut. Se ei edelleenkään pidä nopeasti lähelle tulevista isoista koirista, jotka eivät anna sille omaa tilaa ja tunkevat nenäänsä pyllyyn ja kumartelevat päälle. Kolasta irtoaa varoittava murina melko helposti. Mutta mikä parasta, Kola ei KOSKAAN ole itse haastanut riitaa. Se puolustaa kyllä keppiään päästämällä kirosanan tai kaksi, mutta jos se saa touhuilla rauhassa, ei riitaa missään nimessä synny.

Kola ei siis hakeudu sellaisen koiran lähelle, jonka kanssa se ei tule toimeen. Kola väistää niin kauan kuin se on mahdollista. Toisaalta se ei selvästikään epäröi puolustaa itseään, jos tilanne sitä näyttää sen näkökulmasta vaativan. MUTTA. Kaikeksi onneksi se on viime viikkoina tihenevissä määrin alkanut toimia isojen koirien kanssa niin, että se tulee tilanteessa minun lähelleni. Ja se auttaa suunnattomasti isoihin koiriin totuttamisessa (etenkin, kun suurin osa puistossamme aktiivisesti vierailevista isoista koiristakin on mitä mussukoimpia). Kun Kola hakee turvaa ja tukea mamista, on minun kohtalaisen helppoa osoittaa omilla eleilläni ja käytökselläni, että iso koira on ihan OK. Kaikkien koirien kanssa ei tietenkään ole mahdollista tulla toimeen, mutta helpottaa suuresti elämää, kun tietää, ettei oma koira ole se ensimmäisenä riitaa haastava pukari.

Jatkossa aikomuksena on kuljettaa maaginen suihkepullo mukana myös koirapuistoon. Kola nimittäin valikoi summan mutikassa - tai siltä se minun silmiini näyttää - ihmisiä, joita se alkaa villisti haukkua. Tätä sattuu harvoin, mutta joka kerta se on yhtä rasittavaa. En ole keksinyt tapahtumille mitään yhteistä tekijää. Kola saattaa valita "uhrikseen" puistossa ennen meitä olleen, puistoon meidän jälkeemme tulleen, miehen, naisen, pienen, suuren, nuoren, vanhan, ... Niinpä aion ottaa käyttöön tuon raukkamaisista raukkamaisimman ja iskeä Kolaa vyön alle. Suihkepullo saattaisi hyvinkin olla ratkaisu tähänkin pulmaan.

Suihkepullo, olet ihana.

lauantai 12. tammikuuta 2008

minun sylikoira

Melkoinen jätti on tuosta minun sylikoirastani kasvanut. Ei sitä mami oikein enää saa ilmaan ja ISI sitä ei saa nostella ollenkaan, kun ei tuo koiravammainen ihminen (eli täysin ummikko koirien suhteen) osaa koiraa edes nostaa ilman että Kola on ihan paniikissa. Mamin nostettavaksi tuo sentään suostuu (kun tietää, ettei kieltämisestä ole mitään käytännön hyötyä), mutta ei tuota enää mielellään nostele. ISI kuvaa, loppu perhe poseeraa minkä pystyy.

torstai 10. tammikuuta 2008

ihanaa...

..että torstaitoko jatkuu taas!

Tänään koirapuistossa juttelin tutun vanhan naisen kanssa, jolla on sekarotuinen kolmetoistavuotias terrierimix. Arviolta reilusti yli seitsemänkymppinen nainen totesi minulle, että hänen elämäänsä koirapuisto piristää kummasti, sillä puistossa sosiaalistuu, monipuolistuu ja piristyy koiran lisäksi myös ihmisen elämä. Totta!

Ja näin on myös torstaitokon kanssa. Kola nauttii koirakoululuilusta, mutta aivan selvää on myös se, että tuo on mahtavaa tekemistä esimerkiksi työssä jaksamiseni kannalta. Tuijotan koiraani ja se tuijottaa minua. Tuijotan ohjaajia ja kuuntelen korva tarkkana ohjeita. Katselen muiden toimintaa ja ihan huomaamatta kaikki maallinen murhe katoaa aivoista. En mieti mitään muuta kuin koiran kanssa toimimista. Ei ole nälkä eikä jano. On vain minä ja Kola.

Tuo on niiiiiin minun harrastukseni. Sosiaalista, mutta silti itsenäistä. Ei joukkueurheilua, ei kilpailua vaan kehuja ja hyvää mieltä. Rakastan.

Ja miten mukavaa onkaan nähdä rättipoikki väsynyt piski, joka on jälleen kerran tuijottanut minua 60 minuuttia ja odottanut käskyä. Ja jos olen hetken huomioimatta koiraa, se rauhoittuu nuuskimaan maata tai rötkähtää pötköttämään. Se ei hössää treeneissä koskaan. Se ei villiinny edes riehutettaessa. Toisaalta se saisi riehaantua ja innostua edes joskus, mutta toisaalta.. Se kuitenkin aina keskittyy niinä hetkinä, kun sitä haluan. Se kuuntelee ohjeitani ja toimii kohtuullisen reippaasti. On lähes uskomatonta, miten hyvin Kola treeneissä toimii. (Siis kun verrataan siihen puuroaivoiseen lahopäähän, joka siitä metsässä kuoriutuu...) Kai tuota kontaktia pitäisi vain harjoitella, harjoitella, harjoitella ja harjoitella myös metsässä. Yksin treenaaminen vain on minun heikko lenkkini. On miljoonasti mukavampaa treenata porukassa.

Tänään treeneissä käytiin läpi kontaktin ottamista. Se on Kolalle helppoa ja oikeastaan ihan itsestäänselvää, kun ollaan treenaamassa. Harjoittelimme myös ei-käskyä, paikalla pysymistä ja ohittamista. Yllättäen Kola pysyi loistavasti paikallaan. Edes selän kääntäminen ei saanut Kolaa liikahtamaan. Sain myös kiertää Kolan ympäri ja odotuttaa pidempiä aikoja kuin mitä olen kotona sen kanssa harjoitellut. Kolalla on hirmuisen pitkä pinna treeneissä. Se on itse tyyneys. Se on ollut sellainen pennusta asti. Kun harjoitellaan juttuja, ei hössätä.

Huh. Kyllä tämä koirailu vaan on kivaa. (Tämä muistutukseksi niihin hetkiin, kun meinaa herrrrmo mennä piskin tölväilyiden kanssa;)

sunnuntai 6. tammikuuta 2008

perhanan rakki

Hitto että käy hermoon, kun tuolla on aivojen tilalla kaurapuuroa tällä hetkellä. Meidän perheessä minä olen Kolan silmissä ilmeisesti tällä hetkellä se ällötys ja kammotus jonka käskyjä ei ainakaan totella. Ja isiä tuijotellaan rakastuneesti silmiin ja nuollaan varpaita ja maataan selällään lattialla ja paukutetaan häntää maahan PAM PAM PAM. Ja tietysti samalla tuijotetaan mua alta kulmien että NYAHAHAHA ISI RAKASTAA ISIN POIKAA NYAHAHAHAH.

Hitto että käy hermoon.

Pahuksen murrosikäinen luupää.

;)

lauantai 5. tammikuuta 2008

Jakomäessä jälleen.

Jälleen syntyi pikapäätös lähteä Jakikseen koirailemaan. Lähes suoraan sängystä auton rattiin ja kauniiseen säähän Kolaa riehuttamaan. Sää oli sen verran kaunis, että metsään oli eksynyt myös muita koiranulkoiluttajia ja vaimonulkoiluttajia. Onneksi koirilla oli sentään keskenään sen verran tekemistä, ettei Kola saanut päähänsä rynniä vartioimaan ketään, vaan tuli (kohtalaisen) nätisti luokse käskettäessä. Tai vaihtoehtoisesti tuijotti lumoutuneena mamin kädessä olevaa keppiä eikä edes tajunnut muita ihmisiä tai koiria.

Tänään lenkkeilemässä olivat Pablo, Kida, Meera ja Kola. Meera ja Kida löysivät yhteisen sävelen ja äijät Pablo ja Kola puolestaan painivat pystypainia kuin mitkäkin uroot. Oikein mukavaa oli katsella, miten kaksi iältään vuoden molemmin puolin olevaa äijäikään tulossa olevaa/jo tullutta koiraa pystyy hyvässä yhteisymmärryksessä mörräämään ja örräämään ja painimaan ilman yhtään oikeasti vihaista ilmettä tai elettä.

Kola ja Pablo esittävät: Nuoret miehet keppihippasilla.




































Kola ja Pablo esittää: Nuoret miehet pystypainipuuhissa.

















perjantai 4. tammikuuta 2008

ulkoilua

Kolan kanssa lähdettiin hetken tuotteena moikkaamaan koirakamuja Jakomäkeen.

Lopputuloksena keittiön lattialla makaa nyt rättipoikki itsensä juossut koira. Vähän rähinää kepistä, paljon juoksua, hajuja, ryntäilyä, säntäilyä. Eli oikein onnistunut retki ja mitä kaunein sää.

Vähän kuvia matkan varrelta.
Koko porukka: Kola, Nero, Joku, Rulla.
















Seuraavassa kuvia liitävistä koirista:




















































Joku johtaa, perää pitää pystykorvamme Nero.















Ja lopuksi ryhmäkuvaa. (Tai yritystä ryhmäkuvaksi.) Huomaa Kolan poseeraus..
Aika hyvä kuva, mutta Nero puuttuu...

















Ihan ok kuva, mutta Nero puuttuu ja Joku.. No..

















Ihan no.. Paikka! Pysy! Seis..

















...Kola jatkaa poseeraustaan... Ei tästä mitään tule.

















Jälleen oli oikein mukava reissu! Hau kaikille.