metsäkoirat Nalle ja Kola

Lähdettiin etsimään metsästä kanttarelleja. Jos vaikka kuivaisi niitä ja opettaisi Kolan talven aikana käskystä etsimään sieniä.

Ei löydetty sieniä.

Löydettiin puolukoita, puolukoita, puolukoita, puolukoita... Puolessa tunnissa kaikki mukaan otetut astiat olivat täynnä marjoja.

Kola otti metsäretkestä kaiken mahdollisen irti omalla tavallaan. Se repi maan sisästä jostain juuren, jota se raahasi pitkin metsää. Ja kun lauma hajaantui mäntykankaalle niin kauas, ettei kaikkia voinut millään nähdä yhtä aikaa, Kola juoksi kuin teräsmies vaakaliitoa pitkin kankahia niin että omistajaa hirvitti. Tassu olikin punaisena, kun mentiin autolle. Kumarruin tietysti tarkastelemaan lähemmin. Puolukkaahan se.

Nallekin otti metsäretkestä kaiken mahdollisen irti - ja omalla tavallaan, kuinkas muuten. Nallen takajalat ovat jo aika heikossa kunnossa, mutta se ei estänyt tallustamasta puolukanpoimijoiden perässä. Ja edessä. Ja vieressä. Nenä poimijan nyrkkiin ja nassutimassuti marjat parempiin suihin. Poimimisesta ei tullut mitään, jos Nalle ilmestyi kylkeen tuijottamaan. Toisella kädellä sai pitää ahmattia kaukana ja toisella piti yrittää poimia. Ei tule mitään. Nalle on siis ihan mahdoton syömäri, sille kun kelpaa banaani, mustikka, tomaatti, puolukka, appelsiini, karviainen.. You name it. Mikä tahansa. Ja tietenkin Nalle on sitä mieltä, että metsässä ollaan aivan takuuvarmasti poimimassa marjoja vain ja ainoastaan Nallen tarpeisiin. Suoraan ämpäristä se ei sentään ryhtynyt aterioimaan vaan oletti metsäretken ruokailun hoidettavan käsiruokintana. Pahuksen rakki. ;)

agilityä?

Ollaan käyty tälle syksylle nyt kolmissa agitreeneissä. Me ollaan ihan paskoja. Tai no. Korjataan vähän. Minä olen ihan totaalipaska. Todella kehno. Järjettömän surkea. Oikeasti. Kola varmaan osaisi, jos sillä olisi osaava ohjaaja. Tai edes joku, jonka kropanhallinta on yli viisivuotiaan tasolla. (Kunniakseni voi sanoa, että Kola kuitenkin kuuntelee minua treeneissä ja on hallussani.)

En osaa edes kuvailla, miten huonosti hallitsen kroppani. Pitäisi ohjata samaan aikaan koko kehon suunnalla. Pitäisi juosta oikeaan suuntaan. Edes tämä ei onnistu. Juoksen ihan mihin sattuu vaikka maahan piirrettäisi viiva.

"Piirrän sulle viivan. Juokse sitä pitkin ja ohjaa kädellä. Ja huuda käsky hyvissä ajoin!"
"Okei!" (Tässä kohtaa joka ikinen kerta vielä toistaiseksi rehellisesti uskon, että nyt tällä kertaa var-mas-ti muistan jokaisen osan ja pystyn toteuttamaan tuon ohjeen.)
Suoritus alkaa. Pääni tyhjenee. En muista kuin maksimissaan yhden osan tuosta kolmiosaisesta ohjeesta. Ja usein se osanen on oikea käsky, mistä seuraa jotain tälläistä:
Lähden juoksemaan, mutta unohdan että piti juosta viivaa pitkin, joten juoksen suoraan koiran eteen. En muista nostaa käsiäni ohjaamaan koiraa, MUTTA huudan HYPPY!
"No... Et juossut viivaa pitkin... Ja käskyn voisi antaa aiemmin. Ja käsien ohjaus auttaisi."
"..*nolotus* Ai niin se viiva.." Katson jalkoihini. Viiva on jossani todella kaukana pysähtymispaikastani. En siis edes näyttänyt juoksevani viivaa pitkin vaan jo lähdössä suuntasin poispäin viivasta.

Miten ihminen voi olla näin surkea? Miten ihmeessä juoksuaskelen ottaminen hävittää päästäni kaikki ne ohjeet, jotka alle 10 sekuntia aiemmin kuittasin ymmärretyiksi? Pitäisi varmaan mennä ulos juoksemaan ja harjoitella juoksu+ajattelu -yhdistelmää. Varmaan kaatuisin.

---

No. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että nämä syksyn kolme treeniä ovat olleet parempia kuin viime syksyn sähläykset. Kolalle jää treeneistä hyvä mieli. Se on tärkeintä. Ja kai sekin on vain plussaa, että joudun taistelemaan ja harjoittamaan tätä koordinaatiokyvytöntä kehoani. Ja koska Kola on itse asiassa loistavasti hallussa treenikentällä, voimme sählätä ihan rauhassa häiritsemättä muita (kuin korkeintaan ohjaajia, jotka yrittävät tehdä hyväkseni kaikkensa).

Vaikka agility ei sellaisenaan ole juurikaan edistynyt, olen joutunut tilanteeseen, jossa on pakko harjoitella yhteistyötä Kolan kanssa ihan uudesta näkövinkkelistä. Tokokentän rauhallinen eteneminen muuttuu joksikin ihan muuksi. "Riehuta sitä! Leikitä! Leikitä! Lisää sen kierroksia!" Ja minä yritän. Hiki päässä yritän löytää Kolasta kaasupoljinta. Ja sitten kun se löytyy, hirttää kaasu välittömästi kiinni ja käteni ovat mustelmilla ylikierroksisen koiran hampaiden jäljiltä.

---

Tekstistä voi ehkä päätellä, että tänään oli treeneissä oikein hauskaa. Harjoiteltiin kontakteja. Se sopii Kolan luonteelle. Se saa juosta tietyn esteen läpi ja pysähtyä. Siitä Kola pitää niin, ettei malttaisi odottaa käskyä/lupaa päästä esteelle. Treenattiin myös eteen-käskyä. Kola onnistui ylittämään kaksi estettä ilman minua. Mentiin keppejä. Sellaista pientä piperrystä. Mutta saatiinpahan suoritettua jokainen harjoitus ihan hallitusti. Kai.

(Tekstillä ei haeta säälipisteitä. Oikeasti olen vain hyvin hyvin huvittunut ja revin osaamattomuudestani kaiken sen huumorin, mitä siitä repiä voi. Minulle saa nauraa. Olen rehellisesti huono ja melkein ylpeä siitä. Alaspäin ei ainakaan voida mennä, joten suunta on suoraan ylös täältä osaamisen mariaanien haudasta.)

Päivän sisällä toinen jee.

Kola leikki! Piiiiiiiitkästä aikaa Kola leikki taas! Jee!

Siis toki Kola on minun kanssani paininut ja leikkinyt, mutta muiden koirien kanssa se on leikkinyt viime kuukausina vain todella harvoin. Muutama kuukausi taisi mennä kokonaan leikittömissä merkeissä. Kola kyllä on ihan kiltisti koiraseurassa, mutta se on ollut oma autistinen itsensä eikä ole leikkinyt kenenkään kanssa mitään vaan vaeltanut lenkkitreffeillä omassa kuplassaan.

Mutta ei tänään! Tänään niin Luca, Nuno, Ronja kuin Remukin saivat tuntea nahoissaan leikkivän Kolan innon. Kola pompahteli ja räksytteli kuin pikkupentu ja haastoi kaikkia ympärillään riehumaan. Se sieti loistavasti poikien selkäännousut ja korvista repimiset ja puhkui toimintatarmoa. Lopulta Kola juoksi häntä matalana hirmuista kiitolaukkaa pitkin metsää ja metsässä kulkevaa kuraista ojanpohjaa niin että tanner tömisi. En voinut kuin hihittää, kun ojanpohjalla vilahteli vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle pieni valkoinen hännänpää lähes silmää nopeammin.

Mahtavaa!

Jälleen jee.

Taas kerran päästiin harjoittelemaan vieraan ihmisen kohtamista metsälenkillä. Tallustelin niin ajatuksissani, että herpaannuin hetkeksi enkä tarkkaillut ympäristöni niin valppaana kuin yleensä, kun Kola on vapaana. Niinpä hämmästyin, kun nostin katseeni varpaista ja edessäni seisoi muutaman metrin päässä Kola häntä sen näköisenä pystyssä, että jossain on jotain ja muutaman metrin päässä Kolasta lähestyi nainen.

"Kola. Odota." Ihan hiljaisella äänellä.

Korvien liikahduksesta näki, että Kola oli rekisteröinyt puheeni. Kävelin Kolan luo, otin sen hihnaan ja ohitimme naisen. Kaikki tämä tapahtui ihan hiljaisuudessa. Jee!

En vielä saa Kolaa luopumaan tilanteesta niin paljon, että se kääntäisi vieraalle selän tai edes irrottaisi katseensa tulijasta, mutta se selvästi kuulee mitä sille sanon ja ehkä jopa kuuntelee mitä sanon. Tietysti tässä on se huono puoli, että jos lähestyjä tulee niin nopeasti luokse, etten ehdi ottaa Kolaa kiinni, on vaara että Kola nostaa metelin. Mutta aivan selkeää edistymistä tässä on joka tapauksessa tapahtunut. Monen monta ihmistä ja koiraa on saanut tulla jo vastaan ja jäänyt haukkumatta.

Nyt vain sitten eletään sormet ja varpaat ristissä ja toivotaan, ettei tälläisiä juosten liian lähelle tulevia ihmisiä edes ilmaannu lähipiiriin ennen kuin Kolan luottamus siihen, että minä huolehdin vieraista vaikka se kääntäisi selkänsä, on syntynyt ja vahvistunut. Kävelijöitä saa luvan tulla tasaisen tappavaa vauhtia vaikka joka päivä - ne kun ovat hyviä harjoituskappaleita.

Kola ja ihmiset (osa n+1)

Muistan, miten aikoinaan vesikoiratreffeillä sai olla tarkkana, kun joku ihmisistä astui hetkeksi ryhmästä muutaman metrin päähän. Muutama metri riitti laukaisemaan Kolan vahtimistarpeen. Kola haukkui "uuden" laumaan saapuvan ihmisen ja ilmoitti, että "HEI TÄÄLLÄ ON JOKU HAU HAU!" Se oli rasittavaa. Kuinka pahvipää sitä voikaan koira olla, kun ei tajua, että sama ihminenhän se on kuin hetki sitten, vaikka kävikin muutaman metrin päässä laumasta.

Edistystä on tapahtunut huimasti. Kola ilmoittaa uusista tulijoista kyllä edelleen, mutta vahtimista ei enää laukaise muutama metri tai edes upouusi ihminen. Kola ilmoittaa nykyään lähinnä vain omalle reviirille saapuvat uudet (ja vanhat) ihmiset. Ja se on mielestäni sopiva määrä vahtimista.

Vuosi sitten myös kaikki metsässä vastaan tulleet ihmiset ja koirat piti haukkua. Vaan toisin on nykyään. Kola kyllä osoittaa olemuksellaan välittömästi, kun näkyviin saapuu vieras ihminen. Mutta sen reaktio on täysin äänetön. Kola pysähtyy ja tuijottaa tulijoita. Muutamana kertana olen saanut Kolan myös tuosta pysähdyksen tilasta hienosti tulemaan sivulle komeaan perusasentoon, josta sitten on ollut helppo ottaa Kola hetkeksi hihnan jatkeeksi. (Hihnassa Kola ei hauku oikeastaan ketään.) Parasta tässä on se, ettei Kola enää koe tarpeelliseksi lähteä soitellen sotaan ja rynnätä päin ihmisiä kovalla metelillä. Se on upeaa. Se on mahtavaa. Olen kovin tyytyväinen.

Tänään törmättiin metsässä kahteen ulkoilijaan ja yhteen koirakkoon, eikä kenellekään sanottu HAU! Hyvä Kola!

pohdintaa

Koko Kolan meillä asumisen ajan olen pyrkinyt pääsemään jyvälle Kolan syvimmästä olemuksesta. Siis että mikä ihme tuo on koiriaan. Kola on to-del-la selkeästi ihan muuta maata kuin perheemme aikaisemmat koirat. Villakoirat nyt vain ovat luonnostaan miellyttäjiä ja taipuisia. Aatu ja Nalle ovat kumpainenkin olleet Niitä Koiria, jotka vain kasvavat itsestään ihan superkoiriksi, jotka lukevat omistajansa ajatusta ja kulkevat ilman hihnaa perässä aiheuttamatta koskaan suurempia pulmatilanteita. Kola ei ole sellainen. Ei tippaakaan. Aatu ja Nalle ovat kumpikin olleet savea, jota voi helposti työstää haluamakseen. Kola on rautamöykky, jonka työstämiseen vaaditaan aikaa ja kärsivällisyyttä. Ehkä jopa taitoa?

Eräältä vesikoiraihmiseltä sain kullanarvoista analyysiä Kolasta. Pohdimme yhteistuumin, mitä Kola päälle kumartuville ihmisille murisemisellaan oikein ajaa takaa. Muriseeko Kola, koska se on ehkä arka? Dominoiko se murinallaan? Ja mitä Kola vaatii omistajaltaan? Tuo pohdinta avasi monia uusia näköaloja Kolan aivoituksiin.

Ensimmäinen kysymys: arka?
Hm. Vastaus tähän on minulle vielä hieman hämärän peitossa. En kuitenkaan ehkä usko, että Kola on arka. Se on ennemminkin epävarma. Ihan pennusta asti Kola on harrastanut vieraille päälle kumartuville murisemista. Mutta kun olen tiedostanut tämän, olen pystynyt vähentämään näitä Kolaa mielestäni paineistavia tilanteita, joissa se tuntee olonsa epävarmaksi. Toisin sanoen olen kehoittanut vieraita ihmisiä kyykistymään ja rapsuttamaan Kolaa leuan alta. Se on auttanut kovasti. Kola ei siis mielestäni ole arka, vaan se ei vielä oikein luota siihen, että dominoivia eleitä osoittava (=päälle kumartuva ja käsiään pään päälle kurottava) ihminen ei tee Kolalle mitään. Tätä luottamusta yritän pikkuhiljaa kasvattaa ja mielestäni tässä onkin menty huimasti eteenpäin.

Toinen kysymys: dominoiko?
Ei. Kola ei murinallaan dominoi. Seuraava on hetkellinen aivoituksien yhteenliittymä ja hieno oivallukseni: Kola ei dominoi murisemalla, vaan täysin toisella tavalla. Yllättäen Kola dominoi läheisyydellä. Se menee ihmistä ihan lähelle ja VAATII huomiota. Se työntää päänsä käden alle ja VAATII silityksiä. Ja jos ihminen ei osaa itse asettaa Kolalle rajoja, Kola asettaa rajat. Ja silloin rajoja ei ole. Kola kiipeää ihmisen päälle. Kola tunkee kainaloon. Kola saattaa jopa yrittää jalan nylkyttämistä, jos ihminen ei pistä stoppia. Se on dominointia. Usein ihmiset reagoivat Kolan dominointipyrkimyksiin ihastuneesti huokailemalla: "Joo kyllä mä rapsutan.. Noh! Äläs nyt tunge, kyllä rapsutan.. Jahas, tunget syliin! Noh, menes nyt! Ai et, no minä rapsutan." Ja Kolasta LOISTAA itsetyytyväisyys ja dominanssi. Tässä vaiheessa yleensä joko kehotan ihmistä häätämään Kolan tai vaihtoehtoisesti itse toivotan Kolan sinne missä pippuri kasvaa.

Tämä on kaksipiippuinen juttu. Toisaalta toivoisin, että Kola tulisi ihmisten kanssa entistäkin paremmin toimeen. Toisaalta haluaisin päästä eroon tuosta dominointiyrityksestä.

-----

Ja tästä päästään siihen omistajana olemisen vaatimuksiin.

Kola vaatii omistajaltaan johtamistaitoa. Kola tarvitsee selkeän Pomon ollakseen tyytyväinen ja pysyäkseen tassut maanpinnassa kiinni. Kola testaa oikeastaan päivittäin johtamistani. Leikki muuttuu silmänräpäyksessä henkiseksi taistoksi. Mutta kaikeksi onneksi tiedostan sen, ja näissä tilanteissa leikki päättyy aina minun päätöksestäni. Nämä tilanteet ovat niitä, kun Kolalta lähtee ns. mopo hanskasta ja se alkaa vaikkapa holtittomasti raapia mattoa. Kiellän. Kola lopettaa vain aloittaakseen uudestaan. Kiellän. Kola lopettaa. Ja tässä kohtaa alkaa henkien taisto. Kolan silmiin syttyy punainen palo ja se alkaa käskyttää minua haukkumalla. Niinpä minä katkaisen leikin ja vaadin Kolan rauhoittumaan ja tulemaan luokse. Kola rauhoittuu, sen eleet nöyrtyvät ja pehmenevät ja se hiipii jalkoihini.

Lopputulos: Jälleen kerran johtajuuttani on testattu ja olen saanut johtajuuteni pitää.

Vieraiden ihmisten kanssa tilanne on toinen. Ensimmäinen reaktio vieraisiin ihmisiin on lähes poikkeuksetta haukkuminen. Jos ihminen kumartuu tai muutoin tulee liian nopeasti liian lähelle, alkaa murina. Murina loppuu, kun ihminen kyykistyy ja alkaa rapsutella leuan alta. Vähitellen Kola rentoutuu ja silittely saa ulottua myös pään päälle ja muualle kroppaan. Tässä vaiheessa Kola tulkitsee ihminen turvalliseksi. Epävarmuus katoaa ja tilalle tulee dominanssi. Koska Kolan dominointi vieraita kohtaan on suorataan pirullisen nokkelaa, keskeyttää vieras kyseisen toiminnan vain harvoin.

Vieraan ihmisen silmiin tilanne näyttää varmaankin jotakuinkin tältä:
Kola haukkuu. Kola murisee. Onpas se melkoinen rakki. Kyykistyn. Saan rapsuttaa. Olen Kolan silmissä sittenkin ihan ok. Kola alkaa tunkea lähelle. Kappas, olenkin Kolan silmissä ihan mukava. Kola änkeää syliin ja pakottaa rapsuttamaan. Kola pitää minusta! (Ja todellisuudessa Kola vain hykertelee partaansa, kun on saanut jälleen yhden alamaisen lisää.)

Vielä pitäisi ratkaista, miten tuossa tilanteessa olisi järkevintä toimia. Antaako Kolan dominoida vai eikö antaa, kas siinä pulma.

Yksi päivä.

Dokumenttielokuva Kola 4.8.2008.



Mukavaa katsella päivä menneisyydestä sitten joskus, kun Kola on iso ja aikuinen. :)

(Tuolla video-ohjelmalla puuhaaminen on yllättävän kivaa, kuten varmasti huomasitte;)

Kolan elämä videokoosteena.

Matkan varrelta materiaalia.