tiistai 30. joulukuuta 2008

Nyt jännätään.

Soitin Skutnabbiin Kolan tgaa-tulosten perään, kun testistä on kohta jo kolme viikkoa. Puhelimeen vastanneella ei ollut asiasta tietoa, joten hän lupasi soittaa VetLabiin (?) ja kysellä tulosten perään. Nyt sitten odotellaan soittoa, että joko tulokset olisivat tulleet vai joudutaanko niitä edelleen odottamaan.
Lonkkakuvien tulokset kuulemma tulevat sitten kun tulevat postilla suoraan kotiin. (Tosin tätä ei ollutkaan tarkoitus edes kysyä, mutta tulipa sekin selväksi.)
---
---
Hetkeä myöhemmin: "Testitulokset on lähetetty meille 22.12. mutta en ole vielä nähnyt kuorta missään täällä eläinlääkäriasemalla. Mutta joka tapauksessa. Tulos on negatiivinen."
"KIITOS! En mä muuta tietoa tarvinnutkaan.."
"Kuori tulee sulle suoraan sitten kotiin niin saat mustaa valkoisella."
"KIITOS! KIITOS. Joo. Tärkeintä oli se tulos, mutta siis.. KIITOS. Näkemiin. KIITOS."

maanantai 29. joulukuuta 2008

kuvahaaste: herkuttelu

Kolan elämässä ruoka ei keskimäärin näyttele kovin suurta osaa, joten herkuttelusta käyvät monet muut elämän pienet - ja suuremmatkin - asiat.

Kesän aikana Kola herkutteli kymmeniä halkoja hammastikuiksi. Talvella voi jatkaa harrastusta.
















Rehellisyyden nimissä on sanottava, että syksyn aikana Kola on löytänyt myös ruokaherkun, jonka parissa herkutellaan välillä pitkiä aikoja silmät puoliummessa.

Nää mun korvat...

...ei vaan pysy aloillaan.





















sunnuntai 21. joulukuuta 2008

Hyvää joulua, ystäväiset!

Oikein mahtavan rauhallista ja leppoisaa joulua jokaiselle! Olet takuulla loistava tyyppi, jos kerran lueskelet nimenomaisesti tätä blogitekstiä! (Yritäpä ite ottaa Kolasta kuvaa, jossa se näyttää jouluisen onnelliselta ja iloiselta! ;)















perjantai 19. joulukuuta 2008

vain hyvin lievästi hullu.

Lumi on kadonnut pois, joten on palattu tassujenpesukäytäntöön. Kola tallustelee kiltisti suihkutilaan ja pysyy siellä niin kauan että ehdin jalkapyykille, vaikka ovi on auki. Mutta voi jestas sitä hepuloinnin määrää, kun tassut kastellaan.

Seuraavan kuvasarjan voi kuvitella toistumaan (äänen kera) viideksi minuutiksi. Sitä on Kolan märkähepuli.






tiistai 16. joulukuuta 2008

Kuvahaaste, aihe: uni

Löysin kamerastani säädön, jolla voi rajoittaa salaman vahvuutta. Ja sehän toimii kuin häkä! Mahtava säätö. Ja tuo heikkotehoisin salama sopii aivan loistavasti värityksensä puolesta teemaan. Kuvan muut säädöt: valotus 1/4, putkesta ei ole tietoa se kun oli automaattiasennossa eli kamera valitsi sen valotuksen mukaan. Ja käytössä siis salama asetuksella -2.
Unileluna äiskän rikkinäinen sukka. Kauniita unia.






sunnuntai 14. joulukuuta 2008

valokuvausharjoittelu jatkuu

Harjoittelu Canuunan kanssa jatkuu. Tänään haasteena oli pimenevä ilta ja Kola, joka tuo kepin aina ihan hirveän lähelle minua eikä kuvaamisesta tule yhtään mitään.
Mitä olen jo parissa päivässä oppinut?
No oikeastaan vain sen, että valokuvan onnistumiseen vaikuttavat kameran säädöissä valotusaika ja putken pituus. Olen kokeiluissa päässyt siihen vaiheeseen, että ymmärrän kamerasta löytyvän asetuksen, jossa 1) kaikki annetaan valmiina, sen lisäksi on 2) täysin vapaat kädet antava asetus, 3) asetus jossa putken pituus säädetään itse ja valotusaika tulee kamerasta valmiina ja vielä 4) asetus jossa valotusaika valitaan itse ja putken pituus määräytyy automaattisesti valotusajan perusteella.
Kaiken valmiina antava asetus on: TYLSÄ. Sen kaltaisia kuvia voin ottaa millä tahansa kameralla - siltä ainakin tuntuu. Niinpä olen tänään Kolan kanssa puuhannut kolmos- ja nelosvaihtoehtojen kanssa.
Miksi pidän näistä kuvista?















(ylhäällä)Valo tallentui juuri sellaisena kuin se oikeasti olikin. Lisäksi Kola ei poseeraa vaan se puuhaa omiaan.














(ylhäällä) Kola näyttää ihan itseltään. Sillä on juuri sellainen levollinen ilme, joka sillä on silloin kun se kokee tilanteen turvalliseksi. Lisäksi tarkennus on osunut juuri sinne minne pitikin eli kasvoihin. Tausta on sopivan utuinen.














(yläpuolella) Vaikka valo oli todella vaikea, onnistuin saamaan myös ihan "perinteisellä" valolla varustetun kuvan.

Kahdesta viimeisestä näkee, miten Kola rakastaa nenätyöskentelyä. Nenä ja kroppa liikkuvat yhteen suuntaan ja ne on suhteellisen mahdollista tallentaa pitkälläkin valotusajalla, mutta häntä on täysin mahdoton saada pysähtymään, kun etsimispuuhista on kyse.


lauantai 13. joulukuuta 2008

Voittaja2008

Kaiken kaikkiaan tarkistettujen laskujen jälkeen kuvia oli kotiintuomisina noin 400 kappaletta. Poimin tähän kaikki vähänkin onnistuneet.Ei niitä montaa ole. :D Harjoitusta, harjoitusta, harjoitusta. (Tokikotiintuomisina myös pari koira-aiheista kirjaa: Pieni temppukirja ja Koirahieronta.)




























































































perjantai 12. joulukuuta 2008

Canon EOS 1000D esittäytyy

Yksi ainoa kuva, jossa Kolan silmät eivät loista punaisina. Täällä on liian pimeää. AAARGH. ;)

















Oli siellä näköjään toinenkin punasilmätön versio.

torstai 11. joulukuuta 2008

Toivotaan joululahjaksi...

...täydellistä suuntavaistoa.
Lähden tästä tuota pikaa suunnistamaan kohti Vihtiä ja Skutnabbin eläinsairaalaa. Paperille on rumalla käsialalla kirjoitettu muutamalla sanalla reitti perille. Toimin aina samoin. Pari harakanvarvasta ja vahva luotto omiin taitoihin. Ja silti aina jännittää yhtä paljon. Ei siinä mitään, jos eksyn. Se on suuntavaistottomalle ihmiselle ihan arkipäivää. Toki minä mielelläni kurvailen ympäri eteläistä Suomea vaikka koko illan. Mutta sitten kun tuohon soppaan isketään joku tietty joustamaton aikataulu, niin johan alkoi stressata.
Eksyminen siis kirjaimellisesti on osa elämääni. Eksyn jos en nyt ihan päivittäin, niin viikottain nyt ainakin. Eksyn metsiin, kauppakeskuksiin, vieraisiin rakennuksiin... Savonlinnassa opiskellessani olin kampuksella aina ihan eksyksissä - ja kuitenkin vietin tuossa pienessä rakennuksessa neljä ja puoli vuotta elämästäni. Minusta tuntui, että kampuksen kolme kerrosta eivät mitenkään voi olla päällekäin. Joku kerroksista vain nyt on jotenkin taianomaisesti 90 astetta eri suunnassa kuin muut kerrokset. Ja sekös tekikin rappusia alas kulkemisen jännäksi, kun en oppinut muistamaan kummasta päästä kakkoskerrosta tulla tupsahtaa kumpaan päähän ykköskerrosta.
Viimeisin eksyminen tapahtui eilen. Kävelin varmoin askelin tuossa lähimetsässä, jossa olen ulkoillut nyt yli vuoden viikottain. Yhtäkkiä totesin lenkkiseuralaiselleni, että "eksyksissä ollaan, mutta eipä hätää, tiedän kyllä edelleen, mistä suunnasta tulimme ja missä suunnassa jossain ryteikön tuolla puolen on iso polku jonka tunnistan." Oikeasti olimme kolme metriä syrjässä tavanomaiselta reitiltäni, enkä näin ollen kyennyt ollenkaan tunnistamaan ympäristöämme. Kolme metriä käveltyämme sitten tajusinkin, että olin kävellyt oikeaa reittiä, mutta kolme metriä polusta syrjässä.
Vahvuuteni kuitenkin tässä koko asiassa on se, ettei oikeastaan koskaan hermostu, vaikka eksyisinkin. Ei sitä vain jaksa kerta toisensa jälkeen hermostua. Ajelen autolla ympäriinsä / tallustelen hukuksissa metsässä reippaasti ja toiveikkaana - ja ainakin tähän asti olen aina ennemmin tai myöhemmin sattunut paikalle, jonka tunnistan.
Mutta siis. Näillä taidoilla lähden muutaman harakanvarvasrivin turvin kohti Vihtiä.
(Jos minusta ja Kolasta ei kuulu mitään muutamaan päivään, olen ajanut todennäköisesti Ruotsiin tai Viroon.)
-----------------------

4 ja puoli tuntia myöhemmin:
Ja niinhän siinä kävi, että olin suoraan sanottuna ihan VITUN eksyksissä. Meinasi ihan aikuisten oikeasti mennä hermo ja mietin sellaista vaihtoehtoa kuin c) JOKU MUU, MIKÄ: itkupotkuraivari. Lähdin matkalle noin klo 16:20 ja olin perillä 18:05. Neljänkymmenen minuutin matkaan meni siis yli kaksinkertainen aika. Keltaisetsivut.fi kertoo, että kävin Karkkilassa. Jep jep jep. Etsin siis Helsingintietä Vihdistä ja päädyin - uskomatonta mutta totta - Karkkilaan täydellisen väärälle Helsingintielle. Aika vähän hämäsi, kun ihmiset kaduilla kertoivat, että olen Helsingintiellä, mutta muuten ihanpäivvittua-paikassa.
MUTTA. Löysin paikalle. Minä löysin lopulta paikalle! Kiltti nainen opasti minua Karkkilassa palaamaan vaan kiltisti takaisin Vihtiin päin ja siinä pikkuteitä kurvaillessani satuin törmäämään tiehen 1224, jota nimenomaan olin etsimässä. Taktiikkani toimi siis jälleen kerran. Ja myöhästyinkin vain 5 minuuttia.
Kolan terveystietoja eläinlääkärin pika-analyysin perusteella: C/C, kyynärät 0/0.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

valokuvausta

Joululahjaksi ostan itselleni CanonEOS tonnisen. Lauantaina olisi tarkoitus suunnata kameran kanssa harjoittelemaan Voittaja2009-näyttelyyn Messukeskukseen. Koirat ovat siitä kiitollisia kuvattavia, että ne eivät väistä kameraa tai ole muutoin vastentahtoisia poseeraamaan kameralle.

Pikkuveli sai samaisella kameralla ja pitkällä putkella Nalle-hitleristä seuraavanlaisen kuvan. (Nalle kyllä oikeasti on todella vastentahtoinen kuvattava. Se on siihen niin tottunut ja sitä kautta oppinut inhoamaan koko puuhaa.)

tiistai 9. joulukuuta 2008

herra eläinlääkäri

Torstaina me tulemme luoksesi, herra eläinlääkäri.

Herra Eläinlääkäri, olethan meille kiltti. Lupaamme ja vannomme, että käyttäydymme parhaan kykymme mukaan. Ja Herra Eläinlääkäri, samalla kun räpsäiset kuvan lonkista, voisitko napata myös pikkuriikkisen verinäytteen ja tarkastaa ne surullisenkuuluisat kilpirauhasarvot?

Voi Herra Eläinlääkäri, minua vähän jännittää, mitä mahdatkaan tutkimuksiesi perusteella kertoa.

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

takaisin radalle!

Back on track -mantteli saapui postissa. Olin ihan varma, että sovittamatta ostettu on takuulla väärän kokoinen. 48-50cm kokoinen loimi kuulosti nettitutkailujen jälkeen auttamattomasti liian pieneltä ja olinkin varautunut palauttamaan ostokseni. Väärin meni arvelut. Loimi on ihan sopiva - joskin häntäaukko on väärässä kohtaa, mutta en näe mitään tarvetta häntäaukolle, kun loimi muuten ei kiristä eikä purista. Loimen tarkoitus on pitää Kolan selkä lämpimänä, joten tarvetta pitkiin "lahkeisiin" ei oikeastaan ole.
Iloinen uuden loimen omistaja esittäyttyy. :D


















Pitkän päivän ilta päättyy jälleen hassuun asentoon. Lähes puolentoista vuoden aikana en ole onnistunut huomaamaan, miten Kola päätyy tähän asentoon nukkumaan. Huomaa häntää myöten viimeistelty nukkumisasento. Voiko tuosta seurata muuta kuin kipeytyneet lihakset?


(Tätä kirjoittaessani Kola vaihtoi paikkaa ja kun käännyin katsomaan, se oli taas maagisesti päätynyt selälleen jalat seinää vasten! Pahus.)

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Mun parhaat kaverit.

Onhan se ihan mahtavaa, että Kolalla on kavereita. Ja mikä parasta, Kolan kavereihin lukeutuu niin narttuja kuin uroitakin.
Tänään koiratreffeillä paikalla olivat Kolan ehdottomasti parhaat kaverit Katjan koirat Ronja ja Remu. Ronjassa ja Remussa on jotain sellaista, ettei Kola menetä kumpaankaan lopullisesti hermoaan, vaikka sattuisi mitä. Joskus epähuomiossa Kola saattaa sanoa Ronjalle keppiä puolustaessaan RÄYH, mutta ilme pehmenee välittömästi, kun se huomaa, kenelle tuli sanottua rumasti. Remun kanssa touhuilu meinaa joskus mennä liian vakavailmeiseksi välien selvittelyksi, mutta tavoistaan poiketen Kola ei koskaan jää kantamaan Remulle kaunaa välikohtauksista. Vain hetki kiroilun jälkeen Kola on taas Remun edessä leikkiasennossa. (Remua kylläkin välillä jää vähän jännittämään Kolan pahat sanat, mutta sekin on tähän mennessä mennyt aina nopeasti ohi.)
Tänään Jakomäessä pennut Tazzi, Tessa ja Pablo ottivat toisistaan mittaa. Samaan aikaan Kola sujahti osaksi Ronja-Remu -perhettä. Metsässä vilahteli meluisa joukko ruskeaa, harmaata ja mustaa. Kola, Remu ja Ronja kiitivät pitkin märkiä mättähiä ja Kolasta suorastaan loisti ilo koiraseurasta. Ison osan ajasta Kola kulki autistisesti omia polkujaan, mutta se oli aina tervetullut Ronjan ja Remun leikkeihin mukaan. Aiemmin Kola oli lähinnä äänellä kannustajan roolissa noissa leikeissä, mutta yhä enenevissä määrin se on päässyt paineihin mukaan.
------
"Saako Kolalle antaa namin?"
"Anna vaan, mutta ei se kuitenkaan syö." Eikä ole syönytkään. Kolaa selvästi ällöttää se, että onnistunut kerjäyskeikka palkitaan nakeilla, Froliceilla tai lihapullilla. Yäk, näyttäisi Kola ajattelevan.
Vaan nyt olen jo kahtena kertana ollut väärässä. Kola on kuin onkin syönyt namin vieraan ihmisen kädestä. Ja mitä ihmettä Kolalle tuolloin on tarjottu? No maksaa. Kai sitä on sitten vain taivuttava ja valmistettava maksanameja, vaikka en oikein arvostakaan maksan hajua. Tänään Kola ihan vaivihkaa seuraili Tessan omistaja maksanamitätiä, kun oli päässyt maksan makuun. Suostuipa jopa rapsuteltavaksikin namitädille. Löytyihän se Kolastakin tuo naminappi - ainakin hetkeksi.

maanantai 24. marraskuuta 2008

"Korva!"

"Nenä" oli jo ihan kuin pala kakkua. Niinpä lähdettiin etsimään kasvoista korvaa. Kyllä se lopulta löytyikin.
Mutta sitä ennen Kola oli sutinut märällä nenällään ympäri naamaani niin monta kertaa, että ripsivärit leviävät ja naama tuntuu tahmealta.

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

naksnaksnaksnaks

Ulkona on sellainen sää, ettei tee mieli mennä. Käytiin kyllä Kolan kanssa testaamassa, minkälaista on kulkea tuulenpuuskissa ja vaakasuoraan tulevassa lumituiskussa Leppävaaran uimahallin laajoilla nurmikentillä.























Ja koska sää on mitä on, pitää piskiä aktivoida edes jotenkin. Naks naks naks. Kyllä juu. Kola on jälleen ihan lieskoissa, kun kaivan jauhelihaa lautasella ja naksuttimen käteeni. Kertailtiin ensin nenän nuolaisemista ja se kävikin jo ihan kuin vanhalta tekijältä. Koska siinä ei ollut enää haastetta kummallekaan, aloin kehitellä keinoa saada Kolan koskettamaan nenällään nenääni. Ensin tuntui hankalalta saada Kola keksimään, että sen pitäisi tulla minua lähelle, koska pelkkä katsekontaktin ottamisesta naksauttaminen ei johtanut mihinkään. Katsekontakti kun on jo itsessään "temppu". Onneksi Kola jossain vaiheessa otti minua kohti pienen askelen, josta pääsin sitä palkitsemaan. Ja äkkiäkös Kola sitten tajusi, että kannattaa hakeutua ihan kasvojeni lähelle. Hetken päästä se jo tuuppasikin nenällään nenääni. Lopulta naksautin vasta, kun se nuolaisi nenääni. Ilkeä ihminen, pakottaa pussaan-ketä-tahansa-muuta-paitsi-emäntääni -koirani pussaamaan nenääni. Nyahahah. >:)
Jospa seuraavaksi opettaisi sen koskemaan korvaani. Ja sitten pitäisi hankkia se kosketusalusta.

keskiviikko 19. marraskuuta 2008

NAKS

Kola on aivan todella innostunut naksuttelujutuista. En ole varmaankaan sitten viime kevään käyttänyt naksua mihinkään vaan se on pölyttynyt kirjahyllyn reunalla. Eilen kaivoin naksun naftaliinista ja etsin nameja tarjolle.

Siitä alkoi show.

Kola kääntyi kurkistamaan häntäänsä. Ei naksahda. Vinkumista. Kola laski päänsä lattiaan. Ei naksahda. Kitinää. Kola koski polveani ja varpaitani. Ei vieläkään naksahda. Tiukkaa tuijotusta ja vinkunaa. Se tarjosi oikeastaan ihan jokaista pikkutemppua mitä olen sille joskus aiiikoja sitten opettanut. Mitään tempuista en ole vienyt loppuun asti vaan ne ovat olleet lähinnä naksutteluharjoituksia sekä minulle että Kolalle. Hauskaa aivojumppaa siis vain. Ei mitään suurta ja ihmeellistä.

Tällä kertaa päätin testata, miten saan Kolan nuolaisemaan nenäänsä. Eilen Kola ei tuntunut yhtään pääsevän haisulle siitä, mitä siltä vaadin. Se kyllä onnistui saamaan naksautuksia säännöllisen epäsäännöllisesti mutta ihan yhtä säännöllisesti se tarjosi kaikkia vanhoja temppujaan. Tänään testasin uudestaan ja hitsi vieköön, sehän alkoi lipaista nenäänsä vähän väliä heti kun istuin naksun kanssa sen eteen. Ihan selvästi piuhat olivat nyt yhdistyneet. Ei se vieläkään nuolaissut nenäänsä heti edellisen palkkion saatuaan ja tarjosi välillä muitakin temppuja mutta nenänlipaisut olivat aivan liian tiheässä ollakseen pelkkiä sattumia. Hassu väline tuo naksutin. En sitä käytä säännöllisesti mutta se on tehokkaampi älypeli Kolalle kuin mitkään kongit tai muut aivoraksuttimet.

Tuli sellainen idea, että voisin ryhtyä opettamaan Kolalle kosketusalustaa naksuttimella. Se olisi todennäköisesti hirmuisesti helpompaa naksuttimella kuin ilman. Ja todennäköisesti Kola oppisi sen ainakin jollain tasolla ihan hetkessä. Täytyypä pohtia asiaa.

(Kahden viiden minuutin treenipätkän jälkeen piski nukkuu jaloissani ihan raatona. Jesh!)

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

röh.

Kola teki kirurgisia toimenpiteitä lahjaksi saadulle pehmopossulle. Viidessä minuutissa pullea possu oli hoikennettu missimittoihin. Leikkaushaava jäänee ikuisesti avoimeksi.


lauantai 15. marraskuuta 2008

Kaksi ja puoil tuntia metässä..

... ja emäntä on ihan poikki. Ruokaa ja reilut päiväunet, eihän tuollaisesta Kasavuoren valloituksesta muuten toivu millään. Ihan loistavaa oli taas huomata, miten hyvin karvaturriset tulevat juttuun vaikka paikalla oli yksi narttu (Ronja), kolme pentua (Sesse, Aatu ja Nuka (?) ) ja neljä urosta (Kola, Remu, Robin ja Nuno). Sekalaisen seurakunnan seikkaluja oli viihdyttävää katsella litimärässä suoympäristössä. :)

perjantai 14. marraskuuta 2008

tokokatsaus

Tällä hetkellä Kolan kanssa tokoilu on jotenkin tosi hyvässä kuosissa. Seuraaminen on taas parantunut ja on huomattavasti tiiviimpää kuin vähään aikaan. Vasemmalle käännös on opiskeltu ihan uutena asiana ja Kola viskaakin jo pakaroitaan niin että viuhuu. Välillä pakarat tosin viuhahtavat niin vauhdilla, että Kola tekee 180 asteen käännöksen sijasta 270 asteen käännöksen ja on ihan vinksinvonksin edessäni. Mutta joka tapauksessa Kola on oppinut tiedostamaan perskannikoidensa olemassaolon.

Tällä viikolla olen pikkuhiljaa pidentänyt tehtäväsarjaa, jota Kolalta vaadin ennen kuin palkitsen sen. Sarja saattaa olla jotain seuraavanlaista: "sivulle" -> "sivulle" (=seuraa) -> 15 askelparia eli 30 askelta -> 180 asteen käännös vasemmalle ja välitön palkka eli pallo lentää ennen perusasentoa. Välillä vaadin perusasennon seuraamisen lopussa, välillä ainoastaan kutsun piskin sivulle ja palkkaan heti. Tarkoitus on lisätä kestävyyttä ja tehdä treenaamisesta yllättävää.

Sen tässä oikeastaan on oppinut, kun on kohta puolitoista vuotta treenannut. Siis sen, että treenien on pysyttävä monipuolisina. En siis voi toistaa loputtomiin samaa harjoitusta samalla tavalla. Tai toki voin, kyllä Kola sen kestää, mutta hyvin nopeasti Kola ryhtyy tekemään kuten arvelee minun aikovan vaatia. Eli se ei kuuntele minua vaan suorittaa tuttua rutiinia. Niinpä se on muutamaan kertaan unohtanut päiväkausiksi tyystin sivulla kulkemisen jälkeen pysähtyessäni istumisasennon pois - kun harjoittelin oikeaa paikkaa enkä vaatinut pitkiin aikoihin perusasentoa seuraamisen missään vaiheessa - ja alkanut esim. edistää, kun on tiennyt missä kohtaa palkka kuitenkin taas tulee.

Edistämisestä päästiin eroon sillä, että palasin harjoittelemaan yhtä seuraamisaskelta ja palkka tuli ainoastaan sitten, kun Kola pysty rauhallisesti siirtämään itsensä perusasennosta yhden askelen jälkeen taas perusasentoon. Lisäksi harjoittelin paikallaan käännöksiä. Istuminen on kuitenkin edelleen ajoittain hidasta seuraamisen jälkeen. Luulen, että tähän on syynä se, että Kolaa jännittää kovasti se, että liike päättyisi perusasennon jälkeen. Täytynee luopua hetkeksi perusasennon jälkeen palkkaamisesta kokonaan ja palkata taas vasta liikkeestä.

Jättävät liikkeet sujuvat ihan ok. Liikkeestä seisominen on edelleen todella vahvan käsimerkin takana, mutta istuminen ja maahan meno ovat nopeita ja ainakin keskimääräisesti hyvin luotettavia liikkeitä.

Luoksetuloa on harjoiteltu tosi vähän, mutta tavoitteena olisi vahvistaa "liki"-asentoa edelleen.

Paikallaanmakuu sujuu ihan hyvin, kunhan pysyn näkyvillä. Kola ei välittömästi kylläkään lähde paikaltaan, vaikka katoaisinkin näkyvistä, joten tässäkään asiassa ei olla enää ihan alkeissa. Maanantaina Kola kuitenkin pääsi karkaamaan paikaltaan, kun väestönsuojassa seisoin minuutin verran seinän takana piilossa. Täytyy palata lyhyempiin makuuttamisiin.

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Synttäreillä.

Luca-barbet ja Nuno-perro täyttivät yksittäin yksi vuotta ja kaksittain kaksi vuotta. (Onnea sankareille!) Siispä synttärijuhlat pystyyn! Kola ja Robin olivat kutsutut koiravieraat, joten koolla oli neljä poikakoiraa. Etukäteen hieman arvelutti, sillä tuollainen tilanne ei ole minulle ennalta tuttu enkä siis osannut arvata Kolan reagointitapaa. Ehkä tulee rähinä, kun sisätiloissa ei pääse muita uroksia kovin kauas vaikka haluaisi..

Väärin. Ei tullut rähinää. Kola oli mahtavan hyväkäytöksinen vieras! Se lukkiutui kuplaansa välittömästi, kun saavuimme Nunon reviirille. Ja kolmen tunnin ajan se pysyi tiukasti kuplassaan. Ainoastaan Lucan ja Nunon lahjapossujen ääni ja flyball-laatikko tennispalloineen sai Kolan hetkeksi kurkistamaan omasta kuplastaan. Minua ja muita ihmisvieraita nauratti kovasti Kolan oleminen. Miten se osaakin mennä niin totaalisen off-asentoon. Korvat roikkuvat korostetusti päätä myöten ja silmissä on tyhjä katse. Kola seistä tököttää häntä ja korvat roikkuen. Ja minua naurattaa. Rakas hassu piskini. Siinä on niin uskomattomalla tavalla kaksi eri puolta. Aivan käsittämätöntä. Se on terävä ja puolustaa itseään (ja minua?) hyvinkin täpäkästi. Toisaalta yllättävissä tilanteissa Kolasta nousee pintaan täysin passiivinen koira. Nuno ja Robin pitivät ajoittain huolen melkoisesta haukkukonsertista. Tämän lisäksi ympärillä painitaan, läähätetään, äristään ja karjutaan (kiitos Robin-limusiinin:D), liikuskellaan, höpötellään ja juoksennellaan. Silti Kola on täysin off. Siis totaalisen poissa päältä. Se ei reagoi oikeastaan millään näkyvällä tavalla ympäristön uskomattoman suureen ärsykemäärään.

Kola oli yllättävän rento myös siihen nähden, että paikalla oli vieraita ihmisiä ja erityisesti vieraita miehiä. Se kävi rapsuteltavana ja myös rauhoittui pötköttelemään jalkoihini. Mahtava, mahtava, mahtava Kola. Hassu höhlä ärripurri autisti. Tykkään.

tiistai 4. marraskuuta 2008

BH

Käytiin katsomassa Leppävaaran urheilupuistossa bh-koetta. Hirmuisestihan siinä on seuraamista, mutta yllättävän kevyesti siitä näytti pääsevän läpi. Ehkä kyse oli siitä että hyvät koirat saavat näyttämään sen vain niin helpolta, mutta mutta. On silti sanottava, että ei tuo titteli nyt NIIIN kaukana enää tunnu olevan. Periaatteessa ja teoriassa Kola hallitsee jo kaiken, mitä bh-kokeessa tarvitseekin osata. Enää tarvitaan kisakestävyyttä ja pitkää hermoa. Harjoitusta, harjoitusta ja harjoitusta, niin vuoden sisällä voisin kuvitella uskaltautuvani Kolan kanssa bh-kokeeseen.

Tuntuu uskomattomalta, että minä tavan tallaaja onnistuisin kouluttamaan koiralleni tuon kirjainyhdistelmän virallisen nimen eteen. Ehkä sitten alkaisin kutsua Kolaa tyyriisti Beehooksi. ;) No ehkä en kuitenkaan, mutta tuntuu hyvältä, että tuollainen "virallinen saavutus" on tänään muuttunut ehkä-joskus-tai-no-en-nyt-kyllä-sittenkään-tiedä -asiasta oikeasti mahdolliseksi tavoitteeksi.

sunnuntai 2. marraskuuta 2008

Lisää kännykuvia ja nivushaavoja

Kolan kanssa oltiin taas viikonloppu Lahdessa. Ja kuten tunnettua, alue on Nalle-diktaattorin hallintoaluetta. Niinpä Kolan pieni saareke-Ahvenanmaa sijaitsee sohvan selkä- ja käsinojilla. Sinne ei Nalle-papparainen pääse kuin tikapuilla.



















Kola on oppinut nyt syömään raakoja naudanluita. Jesh! Nivusvamman nuolemiselta suojaamisessa ryhdyin tänään käyttämään komistuksellani turkooseja sukkahousuja. Tyylilleen uskollisena Kola reagoi uusiin seitkytlukuisiin pöksyihinsä hyvin laimeasti: se ei reagoi niihin mitenkään. Vain pukeminen oli tylsää. Kuvassa hottisbeibe syö raakaa lihaa. Tuplahottis.

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Kännykän kameran testailua

Aamulla Kola juoksutti tunnin verran metsässä Milka-isovillakoiralasta ja Jassu -keskarivillakoiraa niin että metsä raikasi. "VIU VIU VIU", sillä Milkaa ja Jassua hieman otti kupoliin vimmatulla vauhdilla metsää halkonut Kola.

Illemmalla mentiin vielä tunniksi eksyskelemään litimärkään metsään. Onneksi ostin Kolalle eilen vilkkuvalon pantaan, niin seurasin sitten äijää tuttuja polkuja pilkkopimeässä. Nyt piski on ihan rättipoikki.

Väsynyt koira.


















Koira ja possu vol n+1.

ruokailuista

Olen aloittanut Kolan ruokailun muutoksen kuivamuonapainotteisesta enemmän raa'an lihan ja kasvissoseiden suuntaan. Ajatuksena ei ole alkaa puhtaasti barffaajaksi, mutta raakojen luiden kaluaminen tekee hyvää hampaille ja monipuolistaa Kolan hieman kapeaksi käynyttä ateriavalikoimaa. Kola on pentuaikojen jälkeen jämähtänyt niihin tiettyihin ruokiin, joita se on tottunut syömään eikä millään haluaisi maistaa mitään uutta. Tuttuihin ruokiin uutta sekoittamalla olen pikkuhiljaa laajentanut ruokavalikoimaa ja eilen Kola vihdoin suostui syömään myös raakaa luuta. Hiljakseen tässä pyritään siirtymään siihen, että Kolan vatsa kestäisi myös luuateriat. Lohen olen nyt onnistunut palauttamaan ruokalistalle. Samaan pyritään tällä hetkellä koirille tarkoitetun - hieman ihmisten jauhelihaa verisemmän - jauhelihan kanssa. Ehkä vähitellen myös muut lihat tulevat osaksi aterioita. Saa nähdä miten käy.

maanantai 27. lokakuuta 2008

1 vuosi 7 kuukautta 2 viikkoa

Kola muovautuu jatkuvasti. Sitä on hienoa seurata. Pahin särmä hiotuu jatkuvasti pois. Kuukauden päivät sitten loppui koplaajalle muriseminen. Ei Kola koplaamisesta pidä - todellakaan. Niska jäykkänä se antaa kurkistaa hampaita ja seisoo suolapatsaana paikoillaan. Sen olemus suorastaan karjuu, että "jätä mut rauhaan!" Mutta se mukautuu ja muovautuu. Se suostuu käsiteltäväksi.

Ja jotenkin on myös sellainen tunne, että Kola kestää paremmin kuin aiemmin vieraita ihmisiä lähellään. Treeneissä tänään se meni ihmisten lähelle ja sormet hipoivat Kolan päälakea. Edes pienimmistä eleistä en kyennyt näkemään väistämistä. Kola oli täysin välinpitämätön. Kävipä Kola ihan rapsuteltavanakin täysin vapaaehtoisesti. Ok, Ulla oli kyykistyneenä, mutta joka tapauksessa Kola näytti rennolta ja meni itse lähelle. Tuohon oikeastaan pyrinkin. Kunhan Kola vielä oppii sietämään samalla tavalla päälle kumartuvia ihmisiä, voin ehkä varoivaisesti todeta Kolan olevan tietyiltä osin valmis. Sellainen Kolasta on tarkoitus muovata. Ihmisiä sietävä otus, joka työskentelee emäntänsä kanssa intoa ja iloa puhkuen, pussailee isäntänsä märäksi ja on omien ihmistensä kanssa mitä enimmissä määrin perinteinen seurakoira.

Kolan kanssa työ tosiaan maksaa itsensä takaisin. Koska kukaan muukaan ei kohota kissan häntää kuin kissa itse, niin tässäpä kohotan: Hyvä minä. Olen jaksanut sitkeästi toistaa, toistaa, toistaa, toistaa harjoituksia. Sosiaalistaa, sosiaalistaa, sosiaalistaa, pakottaa Kolan kestämään sosiaalisia tilanteita. Vaatimalla vaatinut ja yrittänyt uudelleen takapakkien jälkeen. Periksi ei anneta! :)

sunnuntai 26. lokakuuta 2008

Vesihäntähän..

..siitä sitten tuli.

Kola lutrasi mökillä järvessä kerran täysin uimasilla ja muutaman hetken kahlaili rannassa. Sitten juoksutettiin piskiä rinteessä, että kuivaisi ja lihakset pysyisivät lämpiminä. Aamulla häntä oli ihan halvaantunut. Kaksi särkylääkettä myöhemmin häntä toimii taas. Hölmö häntä, kun se niin kovin helposti muuttuu vetiseksi.

lauantai 25. lokakuuta 2008

Talven varalle

Turkki lähti talvea ajatellen toivottavasti järkevään aikaan - tosin maanantaiksi on kai luvattu ensilunta etelä-Suomeen, mutta ehkä muutaman räntäisen päivän jaksaa pelata ulkovaatteiden kanssa, jos pakko on. Tammikuun tietämillä Kolalla on sopiva kolmen kuukauden ikäinen talviturkki, joten pitäisi pystyä ulkoilemaan oikein mukavasti, mutta toisaalta turkki ei vielä ole järkyttävän pitkä ja kerää holtittomasti lumipalleroita - jos lunta nyt ylipäätään Espooseen siunaantuu.

Turkin ajelu sujui mielettömän helposti. Alle tunnissa turkki oli ajeltu alas.

Saluki-Kola.


tiistai 21. lokakuuta 2008

Harrastuksen hurmio

Työkaverini kertoili juttuja uudellen aloitetusta nuoruuden harrastuksestaan ratsastuksesta. Silmissä kimalsi ilo ja innostus. "Pitää olla nilkat tällee! Ja pohkeet rentona. Ja hyvä ryhti. Ja sit käännetään tällä jalalla ja tolla jalalla taivutetaan! Ja treenatessa ei takuulla ehdi miettiä mitään ikävää. Ei mitään muuta kuin sitä hevosta. Ja se on aivan mieletöntä, kun se hevonen sitten menee kaula kaarella. Mahtavaa!"

Ilmeisesti eläimen kanssa työskenteleminen tuottaa muillekin samoja tunteita kuin minulle. Edelleen, melkein puolentoista vuoden treenaamisen jälkeenkin seuraamisen, jättävien liikkeiden ja paikallaan makuuttamisen harjoitteleminen tuottaa minulle tuon saman tunteen kuin ratsastus työkaverilleni.

Pohdin tänään, että on sitä ihmisen pääkoppa kestävää laatua toistojen suhteen. Viikko viikon jälkeen toistan samoja harjoituksia. Ja viikko viikon jälkeen nautin niistä edelleen. "SSssivulle!" Kola tulee sivulle tai sitten ei ensin tule, mutta lopulta se kuitenkin nököttää vasemmalla puolellani siinä mihin sen olen halunnut. Ja minä nautin. "SSssivulle!" Kola seuraa vasemmalla puolellani välillä hyvin, välillä epätarkasti. Ja minä nautin. Mutta jos minä kestän toistoja, niin kyllä niitä näyttäisi kestävän Kolakin. Kerta toisensa jälkeen se tallustaa, kirmaa, sinkoaa, laahustaa, pompahtelee tai loikkii sivulle. Miten noin pieni juttu voi tuottaa niin paljon tyytyväisyyttä?

Ja tietysti aivan parasta on, että nimenomaan Kola tosiaan nauttii treenaamisesta. Itku ja vinku alkaa, kun lähestymme treenikenttää. Treenaamisesta katoaisi kaikki äly, jos saisin raahata perässäni stressaantunutta ja innotonta koiraa.

Treeneissä Kola ponnahtelee sinne tänne ja odottaa, että käteni menisi pallotaskulle. Lenkeillä Kola oma-aloitteisesti tekee samoja tokoharjoitteita. Se tuo kepin johonkin lähelle ja odottaa käskyä. Se odottaa, että saisi puuhata kanssani jotain. "Sssssivulle!" Kola puhkuu ja pullistelee intoa ja sinkoaa itsensä vasemmalta ensin ohi ja sitten takaisin sivulle. "Heitäjoheitäjoheitäjo!" Keppi lentää. Ja sitten taas hetken kuluttua: "Mmmmaahan!" Kola lösähtää maahan ja sen silmät kiiluvat punaisina. "HEITÄ!" Keppi lentää ollakseen taas kohta polulla edessäni odottamassa. "SSssivulle!" Ja siihenhän Kola ryntää silmät kiihtymyksestä ja innostuksesta kiiluen vasemmalle puolelleni. Jälleen kerran se on suorittanut tuon jo todella tutuksi käyneen liikkeen. Jälleen kerran Kola on tyytyväinen.

Ja niin olen minäkin.

sunnuntai 12. lokakuuta 2008

omakotitalokoira

Ollaan käyty Kolan kanssa kesän ja syksyn aikana niin monta kertaa Lahdessa kotikotona omakotitalossa lomailemassa, että Kola on oppinut vähitellen omakotitalokoiraksi. Toisin sanoen Kola viettää aikaa iskän kanssa pihassa tuntikausia. Iskä puuhaa omiaan ja Kola puuhaa siinä jaloissa omiaan (eli yleensä kuskaa koripallonpalasta iskän jalkoihin heitettäväksi). Kola myös toisinaan viihtyy muutaman minuutin Nallen kanssa keskenään pihassa. Aiemmin Kola kääntyi heti takaisin ovelle sisään pyrkimään, kun ovi meni selän takana kiinni eikä kukaan tullut seuraksi.

Ja onhan sitä aivan hurmaavaa katsella, kun kerrostalossa kasvanut piski puuhailee pihassa vapaana omiaan.

Ajatusleikki: Syysaurinko paistaa ja talon seinä on lämmin. Luen hyvää kirjaa. Kola jyrsii luuta jaloissa. Villasukat jalassa istun pihan kiveyksellä ja nautin syyspäivästä kuten Kolakin. Välillä haravoidaan ja sitten suunnittelen ensi kevään istutuksia. Kola nuuhkii puskia.

Voi jehna, mikä mielikuva.

Mä tahdon omakotitalon! Mä tahdon oman pihan! MÄ HALUUN. *jalanpoljeskelua*

sunnuntai 5. lokakuuta 2008

elämän pieniä draamoja

Kola jakaa universaalia rakkauttaan ja rikkoo samalla erittäin teinihenkisesti vanhoja parisuhteita.

...miehet...


video
(Löydätkö kirotusvihreen elokuvasta?)

torstai 2. lokakuuta 2008

hauhauhau! eiku.

Pentutottistelu sujui sateisissa merkeissä. Pennut ovat taas oppineet paljon. Namipalan kanssa ohitukset sujuvat todella hienosti!

---

Pentutottiksen jälkeen hain autosta Kolan purkamaan Remun ja Ronjan kanssa energioita Sahaajankadun nurmikoille. Ja energiaahan riitti. Ensin Kola levitti universaalia rakkauttaan Katjaan. Katjasta on selvästi tullut osa Kolan laumaa. Eihän siihen kauan mennytkään.. Vuosi. ;)

Pian Ronja, Remu ja Kola vilistivät sateisessa hämäryydessä niin että heikkopäisempää hirvitti. Tämä oli siis tilanne. Sataa, hämärää, keskittyminen koirakavereissa.

Tähän tilanteeseen saapuu Tazzi-pentu omistajineen. Siis painotan vielä: koira + o-mis-ta-ja. Ja mitä tekee Kola? Käsken sen istumaan, jotta se ei pelästyttäisi pentua. Ja Kolahan istuu. Siinä paikoillaan vaikka vieras ihminen tulee ihan lähelle. Kola ei näytä siltä, että sillä olisi mitään vaikeuksia pysyä paikoillaan. "Vapaa!" Kola menee häntä heiluen (!!!!) katsomaan pentua. Kutsun Kolan pois, koska se säheltää hirmuisen lähellä Tazzia. Kola tulee pois. Tazzi omistajineen kävelee pois. Kola ei kiinnitä mitään huomiota.

Vahtiminen on tuolta osin poissa! Kola ei enää vahdi ihmisiä juuri missään määrin yleisillä paikoilla. En muista, koska se olisi viimeksi aloittanut vahtihaukun ihmisen vaikutuksesta.

WU HUU!

lauantai 27. syyskuuta 2008

vahtikoira.

Kola tuntuu saaneen vahtiviettinsä tietyiltä osin hienosti haltuunsa. En ole pitkään aikaan pohtinut vahtimispulmaa ihmisten suhteen. Ja syykin on selvä. Vahtimista ei enää oikeastaan tapahdu. Ihmisten suhteen, siis. Ihmisiä saa tulla ja mennä. Laumasta voi poistua joku ja tilalle tulla joku muu. Ainoastaan silloin Kola ryhtyy kumeasti haukkumaan, kun ihminen ilmestyy täysin yllättäen vaikkapa polun mutkan takaa muutaman metrin päähän. Mutta kukapa ei tuossa tilanteessa hämmästyisi - ja Kola nyt vain ilmaisee hämmästyksen haukulla.

Miten Kolan vahtimistaipumus on kehittynyt?

Muistan kauhulla niitä vesikoiratreffejä, kun paikalla oli kymmeniä ihmisiä. Aina, kun joku jäi kauemmas laumasta (ja tässä sana kauas tarkoittaa muutamaa metriä) ja palasi sitten takaisin laumaan, ryntäsi Kola ihmisen jalkoihin ja aloitti päättymättömän haukun ja pomppimisen. Nolotti.

Sitten Kola lopetti tuon tyhmäilyn.

Alkoi uusi kausi. Treffeillä meni ihan ok, mutta kahdestaan metsälenkkeiltäessä jokainen kuuloetäisyydelle tullut ihminen piti rynnätä haukkumaan. Se oli edelleen todella raivostuttavaa. Miksei voida vaan mennä ohi ihmisistä, kun ollaan ihan eri poluillakin eikä tulla varmasti edes näköyhteyden päähän?! Argh.

Sitten Kola lopetti senkin.

Alkoi jälleen uusi kausi. Metsässä ihmiset saivat mennä menojaan varsinkin, jos pysyivät pois näköetäisyydeltä. Mutta auta armias, jos Kola oli minusta muutamankymmenen metrin päässä ja näki siellä ihmisen. HAUHAUHAU! Ärsyttävä vahtihaukku.

Sitten Kola alkoi vähentää tuotakin tapaa.

Ja nyt ollaan tässä hetkessä. Metsässä ollaan käyty poimimassa suppilovahveroita monena päivänä. Useat muutkin espoolaiset ovat huomanneet metsän suppisarteet. Niinpä metsä on pullollaan kyykkiviä ihmisiä. Ja siellä minä ja Kola olemme seassa kyykkimässä. Kymmenen metrin päässä voi poimia täysin vieras ihminen omia suppiksiaan, minä poimin omiani ja Kola raahaa onnesta soikeana minulle keppiä. Ei tarvita hihnaa, sillä Kolalla ei ole kiinnostusta mennä tutustumaan ihmisiin. Mitä joistakin yhdentekevistä vieraista ihmisistä!

Eilen oltiin ulkoilemassa Luca-barbetin kanssa Kauniaisissa ja siellä törmättiin koiraan omistajineen. Kola kävi nuuhkaisemassa koiraa ja tuijotti kyllä ihmistäkin minun mielestäni sekunnin liian kauan. Hännästä näki, että Kolaa arvelutti. Mutta yksi käsky ("Kola!") riitti siirtämään Kolan omiin puuhiinsa nuuskimaan metsän tuoksuja. Häntä rentoutui ja koira puuhasi mitä puuhasi. Vieras sai puuhata omiaan. Hetken päästä jatkettiin matkaa eikä Kola näyttänyt edes muistavan, että selän taakse jäi vieras ihminen koirineen. Jesh!

Joitakin ihmisiä pitää edelleen haukkua. Syynä voi olla parta, omituinen kävelytyyli, Kolan tuijottaminen... Mutta onneksi hyvin pieni vähemmistö ihmisistä on näitä omituisia otuksia.

----

Lelujen ja ruuan vahtiminen on edelleen asia erikseen. Ihmiset saavat kyllä ottaa Kolalta minkä tahansa lelun suusta (ruokaa ei, paitsi minä), mutta koirien on ihan turha edes tulla lähelle ellei halua saada niskaansa todella tiukkaa "RÄYH!" -karjahdusta. Tätä en oikein ole ainakaan vielä osannut koulia Kolasta pois, joten olen päätynyt opettamaan Kolan luopumaan kepistä leikkitreffeillä ilman että minun pitää koskea Kolaan tai keppiin. Kola pudottaa kepin maahan, jatkaa matkaansa ja luopuu myös kepin vahtimisesta. Silloin vahtimispulmaa ei ole.

maanantai 22. syyskuuta 2008

Ihan sikana.

Kola on vasta aikuisiällä oppinut leikkimään vinkuleluilla.
Vai voitteko väittää jotain muuta?


video

sunnuntai 21. syyskuuta 2008

I LOVE MY DADDY.

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tarjolla siis yli kolme tuhatta sanaa.