Töiden jälkeen kurvasin pikapikaa kotiin noutamaan piskejä. Kuspaskakierroksen jälkeen tuuppasin koirat takakonttiin ja survaisin nastan lautaan. Hieroja-Heidi odotteli Kolaa käsittelyyn ja aikataulu oli tiukkaakin tiukempi johtuen siitä, että aikaa sovittaessa en tajunnut, että lauantai on työpäivä. (Voi K Ö K K Ö näitä lauantaityöpäiviä. Joo niitä on tasan kaksi vuodessa, mutta siinä on myös tasan kaksi liikaa, sanon minä. ) Aikataulut menivät uusiksi ja siksi kiire astui kuvioihin.
Perille päästiin ihan ajoissa ja Kola pääsi käsittelyyn. Kola katsoi Heidiä syyttävästi sen näköisenä, että "sinäkin siinä, perhana!", sanoi MUR... ja sitten tallusteli hieronta-alustalle, pötkähti hierottavaksi ja alkoi nauttia joka solullaan. On Kola vaan mussu, ei voi muuta sanoa. :D Tunnin verran Kola otti kyllä ihan kaiken irti tilanteesta. Ilo sitä oli omistajankin katsella, sillä Kola on ennen näitä kahta hierontakertaa ollut aika jumissa lantion alueelta. Nyt pahimmat jumit on saatu jo liukenemaan, mutta ainakin kerran mennään vielä murjottavaksi.
On jokseenkin käsittämätöntä, miten Kolassa on niinkin monta puolta kuin siinä on. Se on toisaalta örisevä ja mörisevä ärripurri. Toisaalta on se on ERITTÄIN lepsu ja löllö, kuten Nokin kanssa nyt on tullut huomattua. (Tänään Noki vei Kolalta kepit suusta ja rynni Kolan vatsan ali. Ja Kola vaan nöksötti paikallaan. Voitteko uskoa?) Ja sitten kolmas puoli on se erittäin läheisyydenkaipuinen hellittelystä nautiskeleva otus, joka laskee Heidin niin lähelle, että hierojan ja hierottavan nenät koskettavat toisiaan hierojan kumartuessa kuiskailemaan juttuja Kolan korvaan. Samalla Kolan ilme on reporangan rento eikä mistään voisi päätellä, että Kolassa on myös se ärripurri Ihaa-aasi.
Hieronnan jälkeen kurvattiin metsään - jonne piruvie oli ilmestynyt latuja. Onneksi latujen vieressä ainakin toistaiseksi on kävelypolku, joten ihan ilman syyllisyyden taakkaa kiersin tutun lenkin poikien kanssa. Noki vei Kolalta keppejä sitä mukaa, kun Kola niitä hangen seasta löysi. Mutta toisaalta Kolakin on alkanut napsia keppejä Nokilta pois. Tänään tuli todettua, että Kola luovuttaa, jos kumpikin haluaa saman kepin ja molemmilla on kepin eri päistä tiukka ote. Kolaa alkaa ahdistaa, se alkaa pyöritellä silmiään ja lopulta avaa leukansa. Nokin seuraavanlainen katse:
O_o
ei rävähdäkään ja lopulta keppi on Nokin.
Yllättäen latu+metsä=hiihtäjä. Niinpä päästiin testaamaan, mitä pojat sanovat hikilaudoilla kulkeville. Noki alkoi pöhistä. PÖH. PÖH. Näin jo kaukaa, että jotain outoa polun mutkan takana on. Mutta kuitenkin niin vähän outoa, että Kola ei pudota keppiä suustaan eikä katso tarpeelliseksi tehdä mitään muuta kuin katsoa tulijaa. Noki jatkoi pöhisemistään ja Kola seisoi tyynesti häntä pystyssä paikallaan. Sain Nokin kuitenkin luopumaan hiihtäjälle pöhisemisestä ja astuttiin poikien kanssa polulta umpihankeen päästämään hiihtäjä ohi. Puoli tuntia myöhemmin sama hiihtäjä kurvasi meitä taas vastaan. Astuimme taas hankeen. Noki ei suonut vilkaisuakaan hiihtäjälle. "Ai toi on toi."
Kai se jotain mörköilyä meinaa aloittaa, kun on pöhissyt parina viime päivänä monille ERITTÄIN EPÄILYTTÄVILLE asioille - kuten huppupäiselle naiselle ja tummaihoiselle miehelle. Huoh. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti