..että torstaitoko jatkuu taas!
Tänään koirapuistossa juttelin tutun vanhan naisen kanssa, jolla on sekarotuinen kolmetoistavuotias terrierimix. Arviolta reilusti yli seitsemänkymppinen nainen totesi minulle, että hänen elämäänsä koirapuisto piristää kummasti, sillä puistossa sosiaalistuu, monipuolistuu ja piristyy koiran lisäksi myös ihmisen elämä. Totta!
Ja näin on myös torstaitokon kanssa. Kola nauttii koirakoululuilusta, mutta aivan selvää on myös se, että tuo on mahtavaa tekemistä esimerkiksi työssä jaksamiseni kannalta. Tuijotan koiraani ja se tuijottaa minua. Tuijotan ohjaajia ja kuuntelen korva tarkkana ohjeita. Katselen muiden toimintaa ja ihan huomaamatta kaikki maallinen murhe katoaa aivoista. En mieti mitään muuta kuin koiran kanssa toimimista. Ei ole nälkä eikä jano. On vain minä ja Kola.
Tuo on niiiiiin minun harrastukseni. Sosiaalista, mutta silti itsenäistä. Ei joukkueurheilua, ei kilpailua vaan kehuja ja hyvää mieltä. Rakastan.
Ja miten mukavaa onkaan nähdä rättipoikki väsynyt piski, joka on jälleen kerran tuijottanut minua 60 minuuttia ja odottanut käskyä. Ja jos olen hetken huomioimatta koiraa, se rauhoittuu nuuskimaan maata tai rötkähtää pötköttämään. Se ei hössää treeneissä koskaan. Se ei villiinny edes riehutettaessa. Toisaalta se saisi riehaantua ja innostua edes joskus, mutta toisaalta.. Se kuitenkin aina keskittyy niinä hetkinä, kun sitä haluan. Se kuuntelee ohjeitani ja toimii kohtuullisen reippaasti. On lähes uskomatonta, miten hyvin Kola treeneissä toimii. (Siis kun verrataan siihen puuroaivoiseen lahopäähän, joka siitä metsässä kuoriutuu...) Kai tuota kontaktia pitäisi vain harjoitella, harjoitella, harjoitella ja harjoitella myös metsässä. Yksin treenaaminen vain on minun heikko lenkkini. On miljoonasti mukavampaa treenata porukassa.
Tänään treeneissä käytiin läpi kontaktin ottamista. Se on Kolalle helppoa ja oikeastaan ihan itsestäänselvää, kun ollaan treenaamassa. Harjoittelimme myös ei-käskyä, paikalla pysymistä ja ohittamista. Yllättäen Kola pysyi loistavasti paikallaan. Edes selän kääntäminen ei saanut Kolaa liikahtamaan. Sain myös kiertää Kolan ympäri ja odotuttaa pidempiä aikoja kuin mitä olen kotona sen kanssa harjoitellut. Kolalla on hirmuisen pitkä pinna treeneissä. Se on itse tyyneys. Se on ollut sellainen pennusta asti. Kun harjoitellaan juttuja, ei hössätä.
Huh. Kyllä tämä koirailu vaan on kivaa. (Tämä muistutukseksi niihin hetkiin, kun meinaa herrrrmo mennä piskin tölväilyiden kanssa;)
Tänään koirapuistossa juttelin tutun vanhan naisen kanssa, jolla on sekarotuinen kolmetoistavuotias terrierimix. Arviolta reilusti yli seitsemänkymppinen nainen totesi minulle, että hänen elämäänsä koirapuisto piristää kummasti, sillä puistossa sosiaalistuu, monipuolistuu ja piristyy koiran lisäksi myös ihmisen elämä. Totta!
Ja näin on myös torstaitokon kanssa. Kola nauttii koirakoululuilusta, mutta aivan selvää on myös se, että tuo on mahtavaa tekemistä esimerkiksi työssä jaksamiseni kannalta. Tuijotan koiraani ja se tuijottaa minua. Tuijotan ohjaajia ja kuuntelen korva tarkkana ohjeita. Katselen muiden toimintaa ja ihan huomaamatta kaikki maallinen murhe katoaa aivoista. En mieti mitään muuta kuin koiran kanssa toimimista. Ei ole nälkä eikä jano. On vain minä ja Kola.
Tuo on niiiiiin minun harrastukseni. Sosiaalista, mutta silti itsenäistä. Ei joukkueurheilua, ei kilpailua vaan kehuja ja hyvää mieltä. Rakastan.
Ja miten mukavaa onkaan nähdä rättipoikki väsynyt piski, joka on jälleen kerran tuijottanut minua 60 minuuttia ja odottanut käskyä. Ja jos olen hetken huomioimatta koiraa, se rauhoittuu nuuskimaan maata tai rötkähtää pötköttämään. Se ei hössää treeneissä koskaan. Se ei villiinny edes riehutettaessa. Toisaalta se saisi riehaantua ja innostua edes joskus, mutta toisaalta.. Se kuitenkin aina keskittyy niinä hetkinä, kun sitä haluan. Se kuuntelee ohjeitani ja toimii kohtuullisen reippaasti. On lähes uskomatonta, miten hyvin Kola treeneissä toimii. (Siis kun verrataan siihen puuroaivoiseen lahopäähän, joka siitä metsässä kuoriutuu...) Kai tuota kontaktia pitäisi vain harjoitella, harjoitella, harjoitella ja harjoitella myös metsässä. Yksin treenaaminen vain on minun heikko lenkkini. On miljoonasti mukavampaa treenata porukassa.
Tänään treeneissä käytiin läpi kontaktin ottamista. Se on Kolalle helppoa ja oikeastaan ihan itsestäänselvää, kun ollaan treenaamassa. Harjoittelimme myös ei-käskyä, paikalla pysymistä ja ohittamista. Yllättäen Kola pysyi loistavasti paikallaan. Edes selän kääntäminen ei saanut Kolaa liikahtamaan. Sain myös kiertää Kolan ympäri ja odotuttaa pidempiä aikoja kuin mitä olen kotona sen kanssa harjoitellut. Kolalla on hirmuisen pitkä pinna treeneissä. Se on itse tyyneys. Se on ollut sellainen pennusta asti. Kun harjoitellaan juttuja, ei hössätä.
Huh. Kyllä tämä koirailu vaan on kivaa. (Tämä muistutukseksi niihin hetkiin, kun meinaa herrrrmo mennä piskin tölväilyiden kanssa;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti