Ollaan lähipäivinä vietetty töistätulolenkit iltapäivällä Leppävaaran urheilupuistossa. Se on hyvä paikka treenata kaupunkiympäristössä ulkoilua pennun kanssa turvallisesti. Ympärillä kulkee sauvakävelijöitä, juoksijoita, koiria, autoja, skoottereita... Ja kaikki nämä turvallisen etäällä, jotta voin huoletta pitää Nokia vapaana. Näkö- ja kuuloyhteys kaikkiin noihin häiriötekijöihin on, mutta olemme silti niin kaukana, ettei Nokilla tai Kolalla käy edes mielessä irrota niin pitkälle.
Paitsi.
Urheilupuisto levittäytyy suurelle alueelle ja onneksi vain lähtöpaikan yhteydessä on autotie - joskin sekin on päättyvää mallia, joten satunnaisia ohiajajia ei ole. Ainoastaan hitaasti parkkipaikalle köröttäviä autoja. Ja nekin tarpeeksi kaukana nurmialueista. Hieman kauempana ulkoilijalle on tarjolla metsää, polkua, pururataa, rullaluistelurataa, peltoa ja niittyä. Ja pupuja. Pupupaisti jos toinenkin asuu urheilupuiston maisemissa. Kolaa olen oppinut jo lukemaan niin hyvin, että tiedän täsmälleen, koska on viimeinen hetki puuttua lähtöaikeisiin, jos niihin jotenkin meinaa puuttua. Ja onneksi olen keksinyt keinon, jolla ainakin tähän asti olen saanut Kolan pysähtymään. (En tosin ole koskaan testannut näkölähdön yhteydessä, ainoastaan tuoreen hajun perään pinkomisen yhteydessä.) Räminäpurkki toimii. Se menee läpi Kolan tajuntaan, vaikka piski olisi ehtinyt jo ottaa kiitolaukka-asennon ja katse on lähes lasittunut. Kun purkki rämähtää, Kola nostaa päänsä, asento muuttuu ja se kääntyy takaisin.
Tänään pääsin testaamaan, mitä tapahtuu, kun tapahtuu (melkein) liikaa yhtä aikaa. Oltiin jo palaamassa autolle. Kola lönköttelee minusta melko etäällä - kuten se yleensä tekee. Noki pompahteli jaloissani - kuten se yleensä tekee. Sitten jotain tapahtuu, todennäköisesti tuore paistin tuoksu osuu Kolan nenään. Kola on kymmenesosasekunnissa vaihtanut lönköttelyn syöksyyn ja asento on painunut lähes siihen asentoon, jossa koiraan ei enää saa kontaktia. Ehtimättä ajatella nappaan räminäpurkin taskustani ja "*RONKS* ... K O L A T Ä Ä L L Ä >>:|" Ehdin tajuta, että Kola hidastaa vauhdin ja kääntyy palaamaan. Seuraava silmänräpäys kertoo, että Noki on poiminut Kolan vauhdinkiihdytys-asennonvaihdos -tapahtuman ja ilmeisesti se on päättänyt yhtyä paistin hankkimiseen. Se ei kuitenkaan suotta säntää saman paistin perään, (koska sehän olisi ihan mielikuvituksetonta) vaan juoksee ja pompahtelee täysin eri suunnassa kiihtyneesti kahdeksikkoa. Koska tiedän, että Kola on palaamassa - eikä se tuossa vaiheessa enää palaa jäljestysmodeen - nappaan pillin suuhuni ja vihellän. "*PIIIIIP*" Noki pompahtelee edelleen kiihtyneesti ja luulen, että metsään meni - kirjaimellisesti. Vaan eipäs. Noki pomppiikin kiireen vilkkaa hakemaan pillin äänen ilmoittamaa namia.
Ehkä alle kymmenessä sekunnissa olen ehtinyt työstää monta ajatusta, tehdä monta juuri siinä hetkessä harkitsematonta - mutta etukäteen tarkasti pohdittua - liikesarjaa ja ehkä pari sekuntia täyttä kaaosta on vaihtunut taas hallittuun ja hillittyyn ulkoiluun.
Pojat ovat taas jaloissani ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Sisäisesti naurattaa. Ulkopuoliselle henkilölle tilanne ei todennäköisesti olisi näyttänyt juuri miltään. Ulkopuolisen silmin Kola ehti ottaa pari laukka-askelta ja Noki pompahtaa muutaman kerran. Itse tiedän, että pahimmassa tapauksessa Kola olisi syöksynyt 5-10 sekuntia jonnekin ja sen jälkeen syöksynyt samat 5-10 sekuntia takaisin. Noki olisi saattanut pompahdella Kolan syöksyajan kahdeksikkoa. Ja minua olisi v*^uttanut. Ei siis mitään suurta tai dramaattista, sillä kilometrin säteellä missään ei ole liikennettä, vettä sataa eikä juuri kukaan muu minun lisäkseni näyttäisi ulkoilevan tuossa säässä. Hyvällä etukäteissuunnitelmalla sai v*^utuksen sijasta itselleni hyvän mielen ja sisäisen myhäilyn aihetta, sillä sain koirieni hallinnan välittömästi takaisin, kun se meinasi karata hanskasta.
Paitsi.
Urheilupuisto levittäytyy suurelle alueelle ja onneksi vain lähtöpaikan yhteydessä on autotie - joskin sekin on päättyvää mallia, joten satunnaisia ohiajajia ei ole. Ainoastaan hitaasti parkkipaikalle köröttäviä autoja. Ja nekin tarpeeksi kaukana nurmialueista. Hieman kauempana ulkoilijalle on tarjolla metsää, polkua, pururataa, rullaluistelurataa, peltoa ja niittyä. Ja pupuja. Pupupaisti jos toinenkin asuu urheilupuiston maisemissa. Kolaa olen oppinut jo lukemaan niin hyvin, että tiedän täsmälleen, koska on viimeinen hetki puuttua lähtöaikeisiin, jos niihin jotenkin meinaa puuttua. Ja onneksi olen keksinyt keinon, jolla ainakin tähän asti olen saanut Kolan pysähtymään. (En tosin ole koskaan testannut näkölähdön yhteydessä, ainoastaan tuoreen hajun perään pinkomisen yhteydessä.) Räminäpurkki toimii. Se menee läpi Kolan tajuntaan, vaikka piski olisi ehtinyt jo ottaa kiitolaukka-asennon ja katse on lähes lasittunut. Kun purkki rämähtää, Kola nostaa päänsä, asento muuttuu ja se kääntyy takaisin.
Tänään pääsin testaamaan, mitä tapahtuu, kun tapahtuu (melkein) liikaa yhtä aikaa. Oltiin jo palaamassa autolle. Kola lönköttelee minusta melko etäällä - kuten se yleensä tekee. Noki pompahteli jaloissani - kuten se yleensä tekee. Sitten jotain tapahtuu, todennäköisesti tuore paistin tuoksu osuu Kolan nenään. Kola on kymmenesosasekunnissa vaihtanut lönköttelyn syöksyyn ja asento on painunut lähes siihen asentoon, jossa koiraan ei enää saa kontaktia. Ehtimättä ajatella nappaan räminäpurkin taskustani ja "*RONKS* ... K O L A T Ä Ä L L Ä >>:|" Ehdin tajuta, että Kola hidastaa vauhdin ja kääntyy palaamaan. Seuraava silmänräpäys kertoo, että Noki on poiminut Kolan vauhdinkiihdytys-asennonvaihdos -tapahtuman ja ilmeisesti se on päättänyt yhtyä paistin hankkimiseen. Se ei kuitenkaan suotta säntää saman paistin perään, (koska sehän olisi ihan mielikuvituksetonta) vaan juoksee ja pompahtelee täysin eri suunnassa kiihtyneesti kahdeksikkoa. Koska tiedän, että Kola on palaamassa - eikä se tuossa vaiheessa enää palaa jäljestysmodeen - nappaan pillin suuhuni ja vihellän. "*PIIIIIP*" Noki pompahtelee edelleen kiihtyneesti ja luulen, että metsään meni - kirjaimellisesti. Vaan eipäs. Noki pomppiikin kiireen vilkkaa hakemaan pillin äänen ilmoittamaa namia.
Ehkä alle kymmenessä sekunnissa olen ehtinyt työstää monta ajatusta, tehdä monta juuri siinä hetkessä harkitsematonta - mutta etukäteen tarkasti pohdittua - liikesarjaa ja ehkä pari sekuntia täyttä kaaosta on vaihtunut taas hallittuun ja hillittyyn ulkoiluun.
Pojat ovat taas jaloissani ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Sisäisesti naurattaa. Ulkopuoliselle henkilölle tilanne ei todennäköisesti olisi näyttänyt juuri miltään. Ulkopuolisen silmin Kola ehti ottaa pari laukka-askelta ja Noki pompahtaa muutaman kerran. Itse tiedän, että pahimmassa tapauksessa Kola olisi syöksynyt 5-10 sekuntia jonnekin ja sen jälkeen syöksynyt samat 5-10 sekuntia takaisin. Noki olisi saattanut pompahdella Kolan syöksyajan kahdeksikkoa. Ja minua olisi v*^uttanut. Ei siis mitään suurta tai dramaattista, sillä kilometrin säteellä missään ei ole liikennettä, vettä sataa eikä juuri kukaan muu minun lisäkseni näyttäisi ulkoilevan tuossa säässä. Hyvällä etukäteissuunnitelmalla sai v*^utuksen sijasta itselleni hyvän mielen ja sisäisen myhäilyn aihetta, sillä sain koirieni hallinnan välittömästi takaisin, kun se meinasi karata hanskasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti