noki ja nokin vatsa.

Jee. Kotiin tullessa haisee. Voi paska. Kirjaimellisesti.

Hajun perusteella arvaan, että keittiössä on Kolan kakat. Väärin meni. Noki tulee erittäin vaisuna vastaan ja koirien taustalla odottaa paskainen helvetti. Ensin huomaan vain parit kakat. Sitten huomaan vain parit oksennukset siinä kakkojen vieressä. Sitten alan katsella tarkemmin. Oksennuksia on kaikkialla. Joka ikisellä matolla. Kakkaa on vain yhdellä matolla (, joka on nyt likaisuudestaan johtuen roskiinmenouhan alla). On oksapitoista oksennusta. On venyvää valkoista vaahtoa. Sitä onkin joka huoneessa. On ruskeaa ruokaoksennusta. Ja sitten löytyy vielä lisää vaahto-oksennusta. Se venyy. Kylmä venyvä vaahto ei pysy talouspaperin sisällä. Poimin putoilevaa oksennusta kämmenilleni. Oksennus todellakin venyy. Ja takertuu mukavasti sormiin.

Siivoan. Siivoan. Siivoan. Käärin olohuoneen maton pois. Avaan parvekkeen oven. Haisee pahalle. Onneksi koiran jätösten siivoaminen ei aiheuta minussa mitään suuria tunteita tai olotiloja. Kylmä venyvä oksennuskin irtoaa käsistä lopulta saippuan avulla.

Sitten tajuan, ettei tuossa kunnossa olevaa koiraa voi antaa kenellekään hoitoon Tahkon viikonloppureissun ajaksi. Pahimmillaan koko viikonloppu on ulkona ramppaamista ja oksentavan ja paskovan koiran sotkujen siivoamista.

----

Illalla lähden Kolan kanssa pentutreenejä vetämään. Potilas jää kotiin.

Palaan aivan karmeassa ajosäässä kotiin. Lunta tulee joka suunnasta. Näkyvyys on minimaalinen. Tie on peilijäässä.

Nokin vatsa on edelleen sekaisin. Totean, että Tahkon reissu saa minun osaltani jäädä. Ja suoraan sanottuna eipä olisi voinut Nokin sairastuminen parempaan saumaan osua. Miksikö? Minä en yksinkertaisesti olisi kyennyt pakottamaan itseäni kuudeksi tunniksi autoon tässä säässä. Yksi päivä rinteessä ei mitenkään pysty korvaamaan yhteensä kahtatoista kauhun tuntia autoilua talvisäässä pelkäävälle.

Ajokeli on aivan karmea. Karmein ehkä koko elämäni aikana.

Ajakaa varovasti, ystävät ja tuttavat. Olkaa niin kilttejä.

--------

Kolan nouto edistyi taas. Vein Kolan ja kapulan vesikoirien treenivuorolle pommisuojaan ja olin varma, että ei tule onnistumaan. Liian erilainen ympäristö. Liikaa muuttujia. Väärin meni. Tehtiin ensin helppoja kapulan pitoja ja sitten otin Kolan sivulle. "Nouda!" Kola otti kapulan ja huojutti päätään. Ja piti kapulaa suussaan ihan nätisti! Testasin kerran sellaista, että pudotan kapulan Kolasta parin metrin päähän. Annoin käskyn. Hitto. Kola käveli kapulan luo ja tuli sivulle, istui ja antoi minun ottaa kapulan. 8| :O WHOA.

Annoin kapulan uudestaan ja tein uuden testin. Otin kaksi askelta eteenpäin. Kolalle seuraaminen on niin vahvaa, että se lähti oitis mukaani KAPULA SUUSSAAN. W H O A. Pysähdyin. Kola istui. KAPULA SUUSSAAN. Oh God. Jos joku olisi viikko sitten sanonut, että "viikon päästä Kola tuo sulle kapulan ja seuraa sivulla sua kapula suussaan", olisin nauranut päin näköä. Olisin sanonut, että ei ikimaailmassa.

jee

Jee!

JEE!

J E E !