Kola on jotenkin rauhoittunut. Se aloittaa aamunsa edelleen paljon aikaisemmin kuin minä ehkä oikeasti haluaisin, mutta muuten se on löytänyt itsestään sisäistä itseluottamusta lisää ja olemiseensa tiettyä vakautta. Se myös tulee kainaloon aiempaa useammin.
Metsässä irti kirmatessaan Kola on elementissään. Siitä näkee, miten paljon se nauttii juoksemisesta. Ja se nauttii myös minun kuuntelemisestani. Minun kanssa tekemisestäni. Ja se on mahtavaa. Se on niin mahtavaa, ettei mahtavampaa olekaan. Ja tämä on syy, miksi olen varma, että agility tulee kehittymään Kolalle erittäin hyvin sopivaksi lajiksi.
----
Eilen koirapuistoon tuli saksanpaimenkoirauros, joka piti kumeaa murinaa hurmatessaan narttua. Kolan puntit tutisivat, sillä se ei edelleenkään pidä pystykorvaisista isoista - etenkään seefferin näköisistä -(uros)koirista. Niinpä Kola maastoutui varjoihin ja pysyi etäällä jättimäisestä saksalaisesta. Vaikka Kola näyttikin hieman ahdistuneelta, olin kaikesta huolimatta tyytyväinen tilanteeseen. Kola on saanut kaksi kertaa köniinsä isommalta koiralta ja mielestäni tämä on tehnyt Kolalle hyvää - niin hurjalta kuin se kuulostaakin.. Välikohtaukset ovat pudottaneet Kolan maan pinnalle ja tuoneet tervettä itsesuojeluvaistoa toimitaan. Kolaa ei siis kertaakaan ole sattunut fyysisesti, mutta itsetunto on saanut iskuja, kun isompi koira on jyrännyt Kolan maahan. Tapauksista ei näyttäisi jääneen vihaisuutta tai pelkoja, mutta se on saanut Kolan tajuamaan, ettei ihan jokaiselle kannata suin päin mennä vastaamaan haasteeseen. Aikaisemmin oli vähän sellainen fiilis, että Kola kuvittelee olevansa puiston yksinvaltias, jota kukaan ei voi syöstä vallasta. Tämä asenne näkyi jossain määrin myös kotona. Nyt Kola on jotenkin... nöyrempi.
Kola kykeni leikkimään puistossa, kun siirryimme saksanpaimenkoirasta hieman etäämmälle. Ei siis mitään kauhupaniikkeja tai muita ahdistuskohtauksia vaan tervettä kunnioitusta kahtakymmentä Kolan oman painon yli menevää kiloa kohti.
Metsässä irti kirmatessaan Kola on elementissään. Siitä näkee, miten paljon se nauttii juoksemisesta. Ja se nauttii myös minun kuuntelemisestani. Minun kanssa tekemisestäni. Ja se on mahtavaa. Se on niin mahtavaa, ettei mahtavampaa olekaan. Ja tämä on syy, miksi olen varma, että agility tulee kehittymään Kolalle erittäin hyvin sopivaksi lajiksi.
----
Eilen koirapuistoon tuli saksanpaimenkoirauros, joka piti kumeaa murinaa hurmatessaan narttua. Kolan puntit tutisivat, sillä se ei edelleenkään pidä pystykorvaisista isoista - etenkään seefferin näköisistä -(uros)koirista. Niinpä Kola maastoutui varjoihin ja pysyi etäällä jättimäisestä saksalaisesta. Vaikka Kola näyttikin hieman ahdistuneelta, olin kaikesta huolimatta tyytyväinen tilanteeseen. Kola on saanut kaksi kertaa köniinsä isommalta koiralta ja mielestäni tämä on tehnyt Kolalle hyvää - niin hurjalta kuin se kuulostaakin.. Välikohtaukset ovat pudottaneet Kolan maan pinnalle ja tuoneet tervettä itsesuojeluvaistoa toimitaan. Kolaa ei siis kertaakaan ole sattunut fyysisesti, mutta itsetunto on saanut iskuja, kun isompi koira on jyrännyt Kolan maahan. Tapauksista ei näyttäisi jääneen vihaisuutta tai pelkoja, mutta se on saanut Kolan tajuamaan, ettei ihan jokaiselle kannata suin päin mennä vastaamaan haasteeseen. Aikaisemmin oli vähän sellainen fiilis, että Kola kuvittelee olevansa puiston yksinvaltias, jota kukaan ei voi syöstä vallasta. Tämä asenne näkyi jossain määrin myös kotona. Nyt Kola on jotenkin... nöyrempi.
Kola kykeni leikkimään puistossa, kun siirryimme saksanpaimenkoirasta hieman etäämmälle. Ei siis mitään kauhupaniikkeja tai muita ahdistuskohtauksia vaan tervettä kunnioitusta kahtakymmentä Kolan oman painon yli menevää kiloa kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti