Työkaverini kertoili juttuja uudellen aloitetusta nuoruuden harrastuksestaan ratsastuksesta. Silmissä kimalsi ilo ja innostus. "Pitää olla nilkat tällee! Ja pohkeet rentona. Ja hyvä ryhti. Ja sit käännetään tällä jalalla ja tolla jalalla taivutetaan! Ja treenatessa ei takuulla ehdi miettiä mitään ikävää. Ei mitään muuta kuin sitä hevosta. Ja se on aivan mieletöntä, kun se hevonen sitten menee kaula kaarella. Mahtavaa!"
Ilmeisesti eläimen kanssa työskenteleminen tuottaa muillekin samoja tunteita kuin minulle. Edelleen, melkein puolentoista vuoden treenaamisen jälkeenkin seuraamisen, jättävien liikkeiden ja paikallaan makuuttamisen harjoitteleminen tuottaa minulle tuon saman tunteen kuin ratsastus työkaverilleni.
Pohdin tänään, että on sitä ihmisen pääkoppa kestävää laatua toistojen suhteen. Viikko viikon jälkeen toistan samoja harjoituksia. Ja viikko viikon jälkeen nautin niistä edelleen. "SSssivulle!" Kola tulee sivulle tai sitten ei ensin tule, mutta lopulta se kuitenkin nököttää vasemmalla puolellani siinä mihin sen olen halunnut. Ja minä nautin. "SSssivulle!" Kola seuraa vasemmalla puolellani välillä hyvin, välillä epätarkasti. Ja minä nautin. Mutta jos minä kestän toistoja, niin kyllä niitä näyttäisi kestävän Kolakin. Kerta toisensa jälkeen se tallustaa, kirmaa, sinkoaa, laahustaa, pompahtelee tai loikkii sivulle. Miten noin pieni juttu voi tuottaa niin paljon tyytyväisyyttä?
Ja tietysti aivan parasta on, että nimenomaan Kola tosiaan nauttii treenaamisesta. Itku ja vinku alkaa, kun lähestymme treenikenttää. Treenaamisesta katoaisi kaikki äly, jos saisin raahata perässäni stressaantunutta ja innotonta koiraa.
Treeneissä Kola ponnahtelee sinne tänne ja odottaa, että käteni menisi pallotaskulle. Lenkeillä Kola oma-aloitteisesti tekee samoja tokoharjoitteita. Se tuo kepin johonkin lähelle ja odottaa käskyä. Se odottaa, että saisi puuhata kanssani jotain. "Sssssivulle!" Kola puhkuu ja pullistelee intoa ja sinkoaa itsensä vasemmalta ensin ohi ja sitten takaisin sivulle. "Heitäjoheitäjoheitäjo!" Keppi lentää. Ja sitten taas hetken kuluttua: "Mmmmaahan!" Kola lösähtää maahan ja sen silmät kiiluvat punaisina. "HEITÄ!" Keppi lentää ollakseen taas kohta polulla edessäni odottamassa. "SSssivulle!" Ja siihenhän Kola ryntää silmät kiihtymyksestä ja innostuksesta kiiluen vasemmalle puolelleni. Jälleen kerran se on suorittanut tuon jo todella tutuksi käyneen liikkeen. Jälleen kerran Kola on tyytyväinen.
Ja niin olen minäkin.
Ilmeisesti eläimen kanssa työskenteleminen tuottaa muillekin samoja tunteita kuin minulle. Edelleen, melkein puolentoista vuoden treenaamisen jälkeenkin seuraamisen, jättävien liikkeiden ja paikallaan makuuttamisen harjoitteleminen tuottaa minulle tuon saman tunteen kuin ratsastus työkaverilleni.
Pohdin tänään, että on sitä ihmisen pääkoppa kestävää laatua toistojen suhteen. Viikko viikon jälkeen toistan samoja harjoituksia. Ja viikko viikon jälkeen nautin niistä edelleen. "SSssivulle!" Kola tulee sivulle tai sitten ei ensin tule, mutta lopulta se kuitenkin nököttää vasemmalla puolellani siinä mihin sen olen halunnut. Ja minä nautin. "SSssivulle!" Kola seuraa vasemmalla puolellani välillä hyvin, välillä epätarkasti. Ja minä nautin. Mutta jos minä kestän toistoja, niin kyllä niitä näyttäisi kestävän Kolakin. Kerta toisensa jälkeen se tallustaa, kirmaa, sinkoaa, laahustaa, pompahtelee tai loikkii sivulle. Miten noin pieni juttu voi tuottaa niin paljon tyytyväisyyttä?
Ja tietysti aivan parasta on, että nimenomaan Kola tosiaan nauttii treenaamisesta. Itku ja vinku alkaa, kun lähestymme treenikenttää. Treenaamisesta katoaisi kaikki äly, jos saisin raahata perässäni stressaantunutta ja innotonta koiraa.
Treeneissä Kola ponnahtelee sinne tänne ja odottaa, että käteni menisi pallotaskulle. Lenkeillä Kola oma-aloitteisesti tekee samoja tokoharjoitteita. Se tuo kepin johonkin lähelle ja odottaa käskyä. Se odottaa, että saisi puuhata kanssani jotain. "Sssssivulle!" Kola puhkuu ja pullistelee intoa ja sinkoaa itsensä vasemmalta ensin ohi ja sitten takaisin sivulle. "Heitäjoheitäjoheitäjo!" Keppi lentää. Ja sitten taas hetken kuluttua: "Mmmmaahan!" Kola lösähtää maahan ja sen silmät kiiluvat punaisina. "HEITÄ!" Keppi lentää ollakseen taas kohta polulla edessäni odottamassa. "SSssivulle!" Ja siihenhän Kola ryntää silmät kiihtymyksestä ja innostuksesta kiiluen vasemmalle puolelleni. Jälleen kerran se on suorittanut tuon jo todella tutuksi käyneen liikkeen. Jälleen kerran Kola on tyytyväinen.
Ja niin olen minäkin.
1 kommentti:
Joo, samoja mietteitä. Treenaaminen on kivaa!! Mutta mulla yhä se ongelma että treenaaminen keskittyy selvästi treenihetkiin. Mä olen todella huono tekemään kotona mitään ex-tempore, ulkona lenkilläkin tosi harvoin. Aina on jotain että namit unohtu tai vinku ei olekaan taskussa. Nyt kun meillä loppuu keskiviikkoisin ollut toko ja sain kuulla että uudelle jaksolle ei mahduta, on kait alettava tekemään vihdoin ja viimein itsenäisesti..
Lähetä kommentti